—Vakuutan teille. Tapani on aina sanoa oikeudenjäsenille,—jatkoi asianajaja,—etten voi olla tuntematta kiitollisuutta nähdessäni heitä, sillä ettemme me teidän kanssanne ja yleensä kaikki muutkin istu vankilassa, siitä on meidän kiittäminen vaan heidän hyväntahtoisuuttansa. On helposta helpointa saattaa meidät jokaisen kadottamaan oikeutemme ja lähettää meidät paikkakunnalta.
—Mutta jos asianlaita todellakin on tämmöinen ja kaikki siis riippuu yleisen syyttäjän mielivallasta, ihmisistä, joilla on oikeus joko käyttää tai olla käyttämättä lakia, niin mitä varten on olemassa koko oikeuslaitos?
Asianajaja purskahti iloiseen nauruun.—Kylläpä te teettekin kysymyksiä! Tuo se nyt on, veikkonen, vaan filosofiaa. Vaikka kyllähän siitäkin saattaa keskustella. Tulkaapa luokseni lauvantaina. Täällä tapaatte tiedemiehiä, kirjailijoita, taiteilijoita. Silloin saamme keskustella yleisistä kysymyksistä,—sanoi asianajaja pannen ivallista painoa sanoihin »yleisistä kysymyksistä.»—Oletteko tuttu vaimoni kanssa? Tervetuloa.
—Pitääpä tulla,—vastasi Nehljudof tuntien puhuvansa toista kuin ajatteli, sillä hän ajatteli, että hän kaikkeen muuhun ennen suostuisi kuin tulemaan asianajajan luo noiden oppineiden, kirjailijain ja taiteilijain seuraan. Nauru, millä asianajaja vastasi Nehljudofin huomautukseen, ettei oikeudella ole mitään merkitystä, jos sen jäsenet voivat mielin määrin käyttää tai olla käyttämättä lakia, ja se äänenpaino, jolla tämä oli puhunut »filosofiasta» ja »yleisistä kysymyksistä», osotti Nehljudofille kuinka kokonaan erilaiset olivat hänen ja asianajajan, ja arvattavasti myöskin tämän ystävien katsantotavat. Niin kaukana kuin Nehljudof olikin entisistä ystävistään, kuten esimerkiksi Shenbokista, hän tunsi olevansa vielä paljoa kauvempana asianajajasta ja hänen piiriinsä kuuluvista ihmisistä.
XII.
Vankilaan oli pitkä matka ja oli jo myöhäistä, niin että Nehljudof otti sinne ajurin. Eräällä kadulla tämä keski-ikäinen, viisaan ja hyväntahtoisen näköinen ajuri kääntyi Nehljudofin puoleen ja osoitti tavattoman suurta uutisrakennusta.
—Katsokaa mimmoisen kivimuurin ovat pystyttäneet,—sanoi hän aivan kuin olisi osaltaan ollut syypää tuohon rakennusyritykseen ja ylpeillyt siitä.
Kivimuuri oli todellakin tavattoman suuri ja sen kuosi oli monimutkainen ja eriskummainen. Vankat telineet suurista honkatukeista, jotka olivat rautavanteilla yhteenliitetyt, ympäröitsivät rakennusta ja erottivat sitä kadusta plankkuaitauksella. Telineiden juurella kiehui muurahaisina kalkkiin ryvettyneitä työmiehiä, joista toiset asettelivat, toiset takoivat kiviä, kolmannet kantoivat ylös raskaita selkäkuormia ja toivat alas tyhjiä tiilipaareja ja ruukkiämpäreitä. Lihava ja hienosti puettu herrasmies, luultavasti arkkitehti, seisoi telineiden luona ja näytti jotain ylöspäin, puhuen kunnioituksella kuuntelevalle rakennusmestarille. Heidän ohitsensa ajoi portista ulos ja sisään tyhjiä ja lastattuja kuormarattaita.
»Ja kuinka vakuutettuina ovat nuo kaikki, sekä työn tekijät että teettäjät siitä, että asiat ovat juuri niinkuin niiden olla pitääkin,—että sillaikaa kuin kotona heidän raskaudentilassa olevat vaimonsa tekevät voimainsa yli työtä, ja heidän lapsensa, pikku myssyt päässä, nälkäkuoleman lähestyessä, vanhuksen tavoin hymyilevät ja vääntelevät pikku jalkojansa, heidän täytyy rakentaa tuota tyhmää, tarpeetonta linnaa jollekin tyhmälle ja tarpeettomalle ihmiselle, yhdelle niistä samoista, jotka raastavat ja nylkevät heitä,» ajatteli Nehljudof katsellessaan tätä kivimuuria.
—Kyllä on pöllömäinen rakennus,—sanoi hän ääneen ajatuksensa.