—Onhan se sangen hyvä asia,—sanoi eräs vanhus.
—Kunhan maksu vaan olisi kohtuullinen,—sanoi toinen.
—Miksi emme maata ottaisi?
—Kyllähän siihen toimeen pystymme,—maastahan leipämme lähtee!
—Parempihan se teillekin on, saisitte puhtaat rahat käteenne, ja pääsisitte paljosta vahingosta!—kuului ääniä.
—Teistä se vahinko tulee,—sanoi saksalainen,—jos tekisitte työtä ja noudattaisitte järjestystä…
—Emme sille mitään voi, Vasilij Karlovits,—puuttui puheeseen terävänokkainen, laiha äijä.—Sinä sanot, miksi laskit hevosen viljapeltoon, mutta kuka sen laski: minä olen koko päivän työssä, mutta päivä on pitkä kuin vuosi, kun on sen päivää viikatetta heiluttanut, tulee yöllä uni, mutta hevonen on sinun kauramaassasi ja sinä nyt minulta nahan nylkisit.
—Pitäisitte järjestystä.
—Hyvä on sinun järjestyksestä puhua, entä kun ei voimaa riitä,—väitti pitkä, mustahiuksinen, kokonaan karvoittunut ijäkäs talonpoika.
—Sanoinhan että teidän olisi pitänyt aidata.