—Mikäs nyt naurattaa? Luuletko olevasi siellä, mistä tulit! Mene hakemaan annoksia.
Maslova vaikeni ja ottaen astiat meni minne oli käsketty, mutta katsahdettuaan sidottuun poikaan, joka ei saanut nauraa, purskahti jälleen nauruun.
Päivän pitkään hän useampia kertoja, kun vaan jäi yksin, siirsi valokuvan kirjekuoresta ja ihaili sitä, mutta vasta illalla päivystyksen jälkeen, jäätyään yksin huoneeseensa, missä heitä makasi kaksi, otti Maslova valokuvan kokonaan ulos kirjekuoresta ja kauan-kauan, liikahtamatta päätänsä, silmillään hyväillen jokaista yksityiskohtaa, kasvoja, pukuja ja balkongin porrasasteita, ja pensaita, joita vastaan olivat Nehljudofin ja hänen kasvonsa, ja tätejä,—katseli kellastunutta korttia eikä voinut kyllikseen ihailla erittäinkin itseänsä, omia nuoria kauniita kasvojansa ja otsan ympärille kihartunutta tukkaa. Hän oli niin vajonnut katselemiseen, ettei huomannut kuinka hänen toverinsa tuli huoneeseen.
—Mitä se on? Sekö sen sinulle antoi?—sanoi lihava, hyväsydämminen hoitajatar, kumartuen valokuvan yli.
—Jokohan tuo nyt todella olisit sinä?
—Kukas muu sitten?—sanoi Maslova, hymyillen katsellen toverinsa kasvoihin.
—Entäs tuo, hänkö se on itse? Onko tuo hänen äitinsä?
—Täti. Etkö todella olisi tuntenut?—kysyi Maslova.
—En ikipäivinäni. Koko kasvot ovat ihan toiset. Eikö siitä olekin jo kymmenen vuotta!
—Ei vuotta, mutta koko elämä,—sanoi Maslova, ja yhtäkkiä koko eloisuus katosi hänen kasvoistaan. Hän kävi haluttoman näköiseksi ja silmäin välys meni ryppyyn.