—No eikö se elämä »siellä» ole sentään jotenkin helppoa?
—Vai helppoa!—toisti Maslova ummistaen silmänsä ja huojutellen päätänsä.—Vankeutta pahempi!
—Kuinka niin?
—Niin vaan, että kahdeksasta illalla neljään aamulla, ja sitä joka päivä.
—Miksi eivät he siis jätä semmoista elämää?
—Kyllä kai he jättäisivätkin, mutta eivät voi. Mitä siitä puhuukaan,—sanoi Maslova, hypähti ylös, viskasi valokuvan pöydän laatikkoon, ja pidättäen vihankyyneleitä juoksi ulos käytävään paiskaten oven jälkeensä. Katsellessaan valokuvaa hän oli tuntenut itsensä siksi, minä oli siinä kuvattuna, ja muisteli omaa silloista onneansa ja sitä, että olisi voinut olla onnellinen hänen kanssaan vielä nytkin. Kumppanin sanat muistuttivat hänelle mitä hän oli nyt ja mitä hän oli ollut siellä,—muistuttivat hänelle tuon elämän koko kauheuden, jota hän oli kyllä jo silloinkin hämärästi tuntenut, vaikkei tahtonut tehdä itselleen selväksi.
Vasta nyt hän muisti kaikki nuo hirmuiset yöt ja erittäinkin yhden laskiaisyön, kun hän oli odottanut ylioppilasta, joka oli luvannut lunastaa hänet pois. Hän muisti kuinka hän avonaisessa, viinin tahraamassa, punaisessa silkkihameessa, punainen nauha pörröisessä tukassa, väsyneenä, heikontuneena ja juopuneena, erottuaan vieraistaan noin kahden aikaan yöllä, oli istahtanut tanssien väliajalla laihan, luisen, näppynaamaisen piaanonsoittajattaren viereen ja alkanut tälle valitella elämänsä raskautta, ja kuinka tuo soittajatar sanoi myöskin tuntevansa olonsa rasittavaksi ja tahtovansa muuttaa sitä, ja kuinka heidän luoksensa oli tullut Klaara, ja kuinka he kaikki kolme yhtäkkiä päättivät jättää tämän elämän. He luulivat, että tämä yö jo oli lopussa ja tahtoivat mennä kukin huoneeseensa, kun eteisestä yhtäkkiä kuului juopuneiden vieraiden rähinä. Viuluniekka alkoi soittaa tanssia, pianonsoittajatar rupesi takomaan sormillaan iloisen venäläisen laulun säveliä kadrillin ensimäistä tuuria varten;—muisti kuinka pieni, humalainen, viinalta haiskahtava ja ikottava miekkonen valkoisessa kaulahuivissa ja hännystakissa, minkä hän toisessa tuurissa heitti päältään, sieppasi hänet, ja toinen,—lihakas partaniekka, myöskin hännystakissa, (he olivat tulleet joistakin iltahuveista)—otti Klaaran, ja kuinka he sitten kauan pyörivät, joivat, huusivat ja mässäsivät…
Ja näin vieri vuosi, vieri kaksi ja kolme. Kuinka siinä voisi olla muuttumatta! Ja hänessä äkkiä heräsi vanha viha Nehljudofiin, teki mieli haukkua ja moittia häntä. Ja hän katui että oli jättänyt hyvää tilaisuutta käyttämättä ja vielä kerran sanomatta hänelle tuntevansa hänet, eikä antautuvansa hänelle, ei sallivansa hänen henkisesti käyttää häntä hyväksensä niinkuin oli käyttänyt hyväksensä ruumiillisesti, ei sallivansa hänen tehdä hänestä oman jalomielisyytensä esinettä. Ja jotenkin sammuttaakseen tuon tuskallisen säälin tunteen omaa itseänsä kohtaan ja tietäen kaikki moitteet turhiksi hänen rupesi tekemään mieli viiniä. Eikä hän olisikaan voinut pidättää itseänsä, vaan olisi juonut, jos olisi vielä ollut vankilassa. Mutta täällä ei voinut saada viiniä muualta kuin välskäriltä, ja välskäriä hän taasen pelkäsi, tämä kun ahdisteli häntä. Mutta suhteet miehiin olivat hänelle vastenmieliset. Istuttuaan vähän aikaa käytävän penkillä palasi hän takaisin kammioonsa ja vastaamatta mitään kumppanille kauan itki kukistunutta elämäänsä.
XIV.
Pietariin oli Nehljudofilla kolme asiaa: kassatsioonianomus senaattiin Maslovan asiasta, Fedosja Birjukovan juttu valitusasiain komiteassa, ja, Vera Bogoduhofskajan pyynnöstä, anomus santarmihallitukseen tai 3:teen osastoon Shustovan vapauttamisesta ja äidin sallimisesta tavata poikaansa, jota säilytettiin linnassa ja josta Vera Bogoduhovskaja oli hänelle kirjoittanut. Nämä molemmat asiat hän katsoi samaksi kolmanneksi asiaksi. Ja neljäs asia oli vielä lahkolaisjuttu, jotka lahkolaiset olivat lähetetyt pois kotoaan Kaukaasiaan syystä, että olivat lukeneet ja selitelleet evankeliumia. Hän oli luvannut, enemmän itselleen kuin heille, että tekisi kaikki mitä oli mahdollista tämän asian selvittämiseksi.