Siitä saakka kuin hän ensi kerran oli käynyt Maslennikofin luona, ja erittäinkin tultuaan matkaltaan maaseudulta Nehljudof koko olennollaan tunsi inhoa niihin piireihin, missä hän oli tähän asti elänyt,—niihin piireihin, missä peitettiin mitä tarkimmin kaikki kärsimykset, joita miljoonat ihmiset kantoivat muutamien harvojen mukavuuden ja huvituksien turvaamiseksi, ja peitettiin niin huolellisesti, että näiden piirien ihmiset eivät nähneet eivätkä voineet nähdä noita kärsimyksiä eikä siis myöskään oman elämänsä julmuutta ja rikoksellisuutta. Nehljudof ei nyt enää voinut seurustella näiden ihmisten kanssa tuntematta tukaluutta ja paheksimatta itseänsä. Mutta näihin piireihin oli hänet kuitenkin saattanut hänen omat entiset elämäntapansa, samoin kuin myös sukulais- ja ystävyyssuhteet, ja saattoi nyt etupäässä se, että voidakseen tehdä sitä, mikä hänen mieltänsä yksistään kiinnitti, nimittäin auttaa sekä Maslovaa että kaikkia muita autettavia, kärsiviä, hänen oli pyytäminen apua ja palvelusta tämän piirin ihmisiltä, joita hän ei ainoastaan ollut kunnioittamatta vaan usein paheksi ja ylenkatsoi.
Pietarissa Nehljudof pysähtyi äitinsä sisaren, kreivitär Tsharskajan luo, joka oli entisen ministeriä vaimo, ja joutui näin sen ylimysmaailman sisimpään keskukseen, joka oli tullut hänelle niin vastenmieliseksi. Niin epämiellyttävää kuin tämä olikin, ei hän voinut muuten menetellä. Asettumalla johonkin hotelliin hän olisi loukannut tätiä, mutta tällä oli korkeita tuttavuuksia ja hän saattoi siis olla suureksi hyödyksi kaikissa niissä asioissa, joita Nehljudof aikoi puuhata.
—Ja mitä minä kuulenkaan sinusta?—Täydellisiä ihmeitä,—puhui hänelle kreivitär Jekaterina Ivanovna, tarjoten hänelle heti tuliaisiksi kahvia.—Vous posez pour un Howard. Autat pahantekijöitä. Ajelet vankiloissa. Korjailet epäkohtia.
—En sinnepäinkään, semmoista en ole ajatellutkaan.
—Mutta sehän on kylläkin hyvää. Kun ei siinä vaan olisi jotain romaania lisäksi. Kerroppas nyt.
Nehljudof kertoi suhteensa Maslovaan,—kaikki, niinkuin oli.
—Muistan, muistan, Helena parka puhui minulle jotain siitä asiasta, kun sinä asuit noiden muminojen luona, nehän taisivat aikoa naittaa sinut ottotyttönsä kanssa, (kreivitär Jekaterina Ivanovna oli aina halveksinut Nehljudofin tätejä isän puolelta)… Vai sekö se siis oli? Elle est encore jolie?
Täti Jekaterina Ivanovna oli 60-vuotias terve, iloinen, tarmokas, puhelias nainen. Kasvultaan hän oli kookas ja hyvin täyteläs, huulessa hänellä tuntui mustat viikset. Nehljudof piti hänestä ja lapsuudestaan saakka oli tottunut ottamaan vaikutusta hänen tarmostaan ja iloisuudestaan.
—Ei, ma tante, tuo kaikki on lopussa. Minä halusin vaan auttaa häntä, sentähden että ensiksikin hän on syyttömästi tuomittu, ja toiseksi minä olen siihen syypää, niin kuin olen syypää koko hänen onnettomuuteensa. Tunnen velvollisuudekseni tehdä kaikki mitä voin hänen hyväkseen.
—Mitäs ne ovat sitten minulle kertoneet että sinä muka aikoisit mennä naimisiin hänen kanssansa.