Samassa astui huoneeseen pitkä, leveäharteinen kenraali. Se oli kreivittären mies, entinen ministeri Tsharskij.
—Vai niin, Dmitrij. Hyvää päivää,—sanoi tämä, tarjoten hänelle vasta ajellun poskensa suudeltavaksi.—Milloin olet saapunut?
Itse hän suuteli äänettömänä vaimoansa otsaan.
—Ei, hän on lahjomaton,—kääntyi kreivitär miehensä puoleen.—Hän käskee minun mennä ojalle vaatteita pesemään ja syömään vaan perunoita. Hän on kauhea hölmö, mutta tee sinä kuitenkin hänelle se, minkä hän pyytää.—Oletko kuullut, sanotaan Kamenskajan olevan niin epätoivoissaan, että on henki vaarassa,—kääntyi hän miehensä puoleen,—lähtisit sinä hänen luokseen.
—Se on todellakin hirmuista,—sanoi mies.
—No, menkää nyt puhumaan hänen kanssansa, minun täytyy kirjoittaa kirjeitä.
Tuskin oli Nehljudof päässyt viereiseen huoneeseen, kun täti huusi hänelle edellisestä:
—Kirjoitanko siis Mariettelle?
—Olkaa niin hyvä, ma tante.
—Minä siis jätän avonaiseksi, mitä siihen lyhyttukkaiseen tulee, kyllä hän käskee miehellensä, ja tämä tekee kaikki. Älä sinä vaan luule, että minä olen pahasisuinen. Kaikki sinun holhokkisi ovat sangen inhoittavia, mutta en minä tahdo heille pahaa. Olkoot sitten, no mene nyt. Muista olla kotona illalla, saat kuulla Kiesewetteriä. Ja me pidämme pienen hartaushetken. Ja jollet sinä vaan pane vastaan, niin se tulee tekemään sinulle sangen hyvää. Tiedänhän minä, että Helena ja te kaikki muut olette niissä asioissa hyvin takapajulla. Näkemään asti siis.