Portaiden edustalla odotteli englantilainen hevospari, ja englantilaisen näköinen kuski poskipartoineen, joka ylettyi puoleen poskea, kirjaillussa puvussa, siimapiiiska pystyssä istui ylpeänä pukilla.
Ovenvartija tavallista puhtaammassa univormussa avasi oven eteiseen, missä seisoi ajolakeija vieläkin puhtaammassa korupuvussa erinomaisen hyvin kammatulla parralla, ja päivystävä sanansaattaja, hänkin uudessa, puhtaassa univormussa.
—Kenraali ei ota vastaan. Eikä kenraalitarkaan. Kenraalitar suvaitsee juuri olla lähdössä.
Nehljudof antoi pois kreivitär Jekaterina Ivanovnan kirjeen, otti esiin visiittikortin ja rupesi pöydän ääressä, missä oli kirja kävijöitä varten, kirjoittamaan olevansa hyvin pahoillaan, ettei tavannut. Mutta samassa lakeija syöksyi rappusia kohden, ovenvartija astui ulko-oven eteen huutaen: »vaunut esiin», ja sanansaattaja jähmettyi patsaaksi paikalleen kädet ojona pitkin housunpoimuja ja silmillänsä saattaen ja seuraten keskikokoista, ohkaista naista, joka tuli alas rappusista käyden nopeammin kuin hänen ylhäiselle asemalleen olisi sopinut.
Mariettellä oli suuri sulkahattu ja musta puku, musta vaippa ja uudet mustat hansikkaat; hänen kasvonsa olivat hunnuitetut.
Nähtyään Nehljudofin hän nosti huntunsa, paljasti hyvin kauniit kasvonsa loistavine silmineen ja katsahti kysyvästi häneen.
—Vai niin, ruhtinas Dmitrij Ivanovitsh,—sanoi hän iloisella, miellyttävällä äänellä.—Olisin kyllä tuntenut…
—Miten, muistatteko todella vielä kuinka minua kutsutaan?
—Kuinkas sitten, me sisaren kanssa olimme teihin rakastuneet,—sanoi hän ranskaksi:—mutta kylläpä olettekin muuttunut. Kuinka ikävä, että minun on lähteminen. Mutta mennään sentään takasin,—sanoi hän pysähtyen kahden vaiheilla.
Hän katsahti seinäkelloon.