—Kuinka jaksaa ruhtinatar, äitinne?
—Äiti on jo vainaja.
—Anteeksi, otan osaa suruunne. Poikani sanoi tavanneensa teitä.
Kenraalin poika oli alkamassa yhtä loistavaa uraa kuin isänsäkin, ja käytyään sota-akatemian läpi palveli vakooja-osastolla, kovasti ylpeillen niistä toimista, jotka siellä olivat uskotut hänelle. Hänen toimenansa oli spioonien johtaminen.
—Olenhan palvellut yhdessä isänne kanssa, olimme ystävyksiä, toveruksia. Entäs te, oletteko palveluksessa?
—En, en ole.
Kenraali pudisti paheksuvasti päätänsä.
—Minulla olisi teille pyyntö, herra kenraali,—sanoi Nehljudof.
—Sa-sa-sangen hupaista. Millä voin olla avuksenne?
—Jos pyyntöni on sopimaton, niin suonette minulle anteeksi. Mutta minun täytyy saattaa se perille.