—Mitä niin?
—Teillä säilytetään erästä Gurkevitshiä, niin tämän äiti nyt pyytäisi tavata häntä, tai ainakin, että pojalle annettaisiin kirjoja.
Kenraalissa ei voinut huomata tyytyväisyyttä eikä tyytymättömyyttä tehtyyn pyyntöön. Kallistaen päänsä syrjään hän pani silmänsä ryppyyn ikäänkuin ajatellakseen. Oikeastaan hän ei ajatellut niin mitään eikä pitänyt edes mitään väliä Nehljudofin kysymyksestä, hyvin tietäen vastaavansa asetusten hengessä. Hän yksinkertaisesti vaan lepuutti järkeänsä ja oli mitään ajattelematta.
—Tämä asia, nähkääs, ei riipu minusta,—sanoi hän hiukan levättyään.—Tapaamisoikeuksista on olemassa keisarillinen asetus, ja mitä siinä sallitaan, se on sallittua. Mitä taas kirjoihin tulee, niin meillä on kyllä kirjasto, ja heille annetaan ne, joita on lupa antaa.
—Mutta hän tarvitsisi tieteellisiä kirjoja, hänen täytyy harjoittaa opintoja.
—Älkää uskoko semmoista.—Kenraali oli taas hetken ääneti.—Sitä hän ei pyydä opintoja varten, vaan se on muuten vaan levottomuutta.
—Mutta pitäähän heidän saada vaikeassa asemassaan aikansa kulumaan,—sanoi Nehljudof.
—Aina heillä on valittamista,—sanoi kenraali.—Kyllähän me heidät tunnemme.
Hän puhui heistä aivan kuin jostain erityisestä, huonosta ihmisrodusta.
—He nauttivat täällä mukavuuksia, jommoisia aniharvoin tavataan vankiloissa,—jatkoi kenraali.