Ja aivan kuin puolustaakseen itseänsä hän alkoi tarkkaan kertoa kaikista mukavuuksista, joista vangitut olivat osalliset, aivankuin tuon laitoksen päätarkoitus olisi ollutkin vaan toimittaa vangituille mieluista olopaikkaa.
—Ennen muinoin taisi todellakin olla vähän ankaranpuoleista, mutta nyt heistä pidetään täällä mainiota huolta. He saavat kolme ruokalajia, joista yksi on aina liharuoka: kalopsia taikka kotlettia. Sunnuntaisin he saavat vielä neljännenkin—makean jälkiruuan. Niin että kunpa jokainen venäläinen vaan saisi niinkin hyvää ruokaa.
Kenraalilla kuten kaikilla vanhoilla ihmisillä oli se ominaisuus, että kun hän kerran pääsi vanhaan latuunsa, niin hänen piti sanoa kaikki puhtaaksi mitä hän oli moneen kertaan toistanut todistaakseen heidän vaativaisuuttaan ja kiittämättömyyttään.
—Kirjoja he saavat sekä hengellisiä että aikakauskirjain vanhoja vuosikertoja. Meillä on kirjasto. Mutta he lukevat aniharvoin. Aluksi se kyllä näyttää heitä huvittavan, mutta sitten uudet kirjat jäävät puoleksi aukileikkaamatta, ja vanhoissa sivut kääntämättä; koetimmehan kerran,—sanoi parooni kaukaisella yrityksellä hymyillä,—tahallamme panimme sivujen väliin paperirahan. Niin se jäikin paikoilleen ottamatta. Niin ikään ei ole kirjoittaminen heiltä kielletty,—jatkoi kenraali.—Saavat taulun ja krihvelin, niin että voivat huviksensa kirjoitella. Voivat pyhkiä pois ja jälleen kirjoittaa. Eivätkä sittenkään kirjoita. Ei, kyllä he hyvin pian muuttuvat aivan rauhallisiksi. Ainoastaan alussa he ovat levottomia, mutta sittemmin jo lihovatkin ja tulevat sangen hiljaisiksi,—puhui kenraali, aavistamatta sitä hirmua, mitä hänen sanansa merkitsivät.
Nehljudof kuunteli hänen käheätä vanhaa ääntänsä, katseli noita kangistuneita jäseniä, sammuneita silmiä harmaantuneiden kulmakarvain alla, noita vanhoja, ajeltuja, kuihtuneita poskia, joita sotilaskaulus tuki, tuota valkoista ristiä, joka oli tälle ihmiselle ylpeyden aiheena erittäinkin siitä syystä että hän oli sen saanut erikoisen julmista ja monilukuisista tapoista,—ja hän ymmärsi että sanoa vastaan, selittää tälle ihmiselle hänen sanojensa merkitystä olisi ollut aivan turhaa. Mutta hän pakoitti kuitenkin itsensä vielä kysymään tuosta toisestakin asiasta, vangitusta Shustovasta, josta äsken oli saanut tietää, että oli annettu käsky hänen vapauttamisestaan.
—Shustova? Shustova… En muista kaikkia nimeltä. Niitähän on niin paljon,—sanoi hän nähtävästi moittien heitä siitä, että he näin ylen määrin olivat täyttäneet vankilan. Hän soitti ja käski kutsua kirjanpitäjän. Tätä haettaessa kehoitteli hän Nehljudofia jatkamaan palvelusta, sanoen että rehellisiä, hyviä miehiä, joiden joukkoon hän tietysti luki myöskin itsensä, oli erityisesti tarpeen keisarille … ja isänmaalle,—lisäsi hän nähtävästi vaan koristaakseen lausettansa.
—Minäkin olen vanha, mutta palvelenpa kuitenkin mikäli voimia riittää.
Kirjanpitäjä—kuiva, laiha mies levottomilla, viisailla silmillä,—tuli ja ilmoitti, että Shustovaa säilytetään jonkinlaisessa merkillisessä linnoituspaikassa ja että mitään papereita hänestä ei oltu saatu.
—Kun saamme, niin samana päivänä lähetämme. Emme heitä huviksemme pidä, emmekä välitä heidän vierailustansa,—sanoi kenraali jälleen yrittäen leikillisesti hymyillä, mutta saaden vanhat kasvonsa vaan pieneen irvistykseen.
Nehljudof nousi koettaen olla ilmaisematta inhon ja säälin sekaista tunnetta, jota hän tunsi tätä hirmuista vanhusta kohtaan. Mutta vanhus arveli puolestaan, ettei hänen pitäisi sentään olla liian sydämmetön toverinsa kevytmielistä ja nähtävästi eksynyttä poikaa kohtaan ja jättää antamatta tälle ohjetta.