—Jääkää hyvästi, rakkaani, älkää panko pahaksenne, vaan minä puhun rakkaudesta teihin. Älkää seurustelko ihmisten kanssa, joita säilytetään meillä. Viattomia ei heidän joukossaan tapaa. Ne ovat kaikki mitä huonoimpia ihmisiä. Kyllä me heidät tunnemme,—sanoi hän äänellä, joka ei antanut mahdollisuutta mihinkään epäilykseen. Ja hän itse puolestaan oli sitä epäilemättä ei siksi, että asia olisi näin ollut, vaan siksi, että jos asia olisi ollut toisin, hän ei olisikaan voinut pitää itseään kunniakkaana sankarina, joka ansiokkaasti lähestyi hyvän elämänsä loppua, vaan konnana, joka oli myynyt ja vielä vanhoina päivinään yhä möi omaatuntoansa.
—Parasta kaikista kun jatkaisitte palvelusta,—jatkoi hän.—Keisari tarvitsee rehellisiä ihmisiä … ja isänmaa, lisäsi hän. Jos nyt minä ja kaikki muut olisimme teidän tavallanne palvelematta, kuka sitten palvelisi? Kyllä me olemme valmiit epäkohtia moittimaan, mutta itse emme tahdo olla hallitukselle avuksi.
Nehljudof huokasi raskaasti, kumarsi syvään, puristi hänelle alentuvasti ojennettua kättä ja läksi huoneesta.
Kenraali pudisteli paheksivasti päätänsä ja hieroen vyötäryksiänsä meni jälleen vierashuoneeseen, missä odotteleva taiteilija oli jo kirjoittanut muistiin Jeanne d'Arcin sielulta saadun vastauksen. Kenraali pani rillit nenällensä ja luki: »Tulevat tuntemaan toisensa valosta, joka lähtee eteerisistä ruumiista».
—Aa,—sanoi kenraali hyväksyvästi ummistaen silmänsä.—Mutta kuinka tullaan tuntemaan, jos valo on kaikilla oleva yksi?—kysyi hän ja jälleen sovittaen sormensa taiteilijan sormien lomaan istui pöydän ääreen.
Nehljudofin ajuri ajoi portista.
—Ikävä on täällä, herra,—sanoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen,—minä jo aijoin lähteä odottamatta.
—Ikävä on,—myöntyi Nehljudof, huokaisten täydellä rinnalla ja rauhoittuvana katsahtaen autereisiin pilviin taivaalla ja kiiltäviin Nevan vireihin, jotka läikkyivät sen venheiden ja höyrylaivojen ympärillä.
XX.
Seuraavana päivänä Maslovan asian piti tulla senaatissa esille ja Nehljudof ajoi sinne. Asianajaja yhtyi häneen senaatinrakennuksen keisarillisen sisäänkäytävän luona, missä jo seisoi useampia vaunuja. Noustuaan komeita, juhlallisia portaita myöten toiseen kerrokseen, kääntyi asianajaja, joka tunsi kaikki paikat, vasemmalle, sille ovelle minkä päälle oli piirretty voimaan astuneen, oikeuslaitosta koskevan uuden lain vuosiluku. Otettuaan ensimäisessä pitkässä huoneessa päällystakin yltänsä ja saatuaan ovenvartijalta tietää, että kaikki senaattorit olivat jo saapuneet ja että viimeinen oli vastikään kulkenut ohitse, meni Fanarin, jolla oli yllään hännystakki ja valkoinen kaulahuivi valkoisella rinnalla, tyytyväisellä varmuudella seuraavaan huoneeseen. Tässä seuraavassa huoneessa oli oikealla puolen suuri kaappi, sitten pöytä, ja vasemmalla kiertorappuset, joita myöten paraikaa laskeusi alas komeannäköinen virkamies sijaisen univormussa ja salkku kainalossa. Huoneessa veti erityistä huomiota puoleensa patriarkkaalisen näköinen vanhus pitkine valkoisine hiuksineen, lyhyessä takissa ja harmaissa housuissa, jonka läheisyydessä seisoi kaksi virkamiestä sangen kunnioittavasti. Vanhus meni kaappiin, ja piiloutui sinne. Nyt näki Fanarin toverinsa, joka oli asianajaja kuten hänkin ja valkoisessa kaulahuivissa ja hännystakissa, ja he joutuivat heti vilkkaaseen keskusteluun. Nehljudof sillä välin tarkasteli huoneessa olijoita. Yleisöä oli 15 henkeä, joista kaksi naista. Toisella, nuorella, oli rillit nenällä, toinen oli harmaapäinen. Esillä oli paraikaa painojuttu kunnianloukkauksesta, ja sentähden oli yleisöä tavallista enemmän koossa, kaikki enimmäkseen sanomalehtimiehiä.