Oikeudenpalvelija, punaverinen kaunis mies, komeassa univormussa, paperi kädessä lähestyi Fanarinia kysyen tältä mitä hänellä oli asiaa; ja saatuaan tietää hänen olevan Maslovan asiassa, kirjoitti jotain muistiin ja poistui. Samassa aukeni kaapin ovi ja sieltä tuli esille patriarkkaalinen vanhus, mutta ei enää lyhyessä nutussa, vaan kultanauhoilla kirjaillussa korupuvussa, loistavia levyjä rinnassa, joka kaikki teki hänet linnun näköiseksi.
Tämä lystillinen puku saattoi nähtävästi itse ukonkin hämilleen ja hän meni kiireisesti, tavallistansa nopeammin, vastapäiselle ovelle.
—Se on Be, mitä kunnioitettavin mies, sanoi Fanarin Nehljudofille ja esitettyään tämän virkatoverilleen kertoi esilläolevasta, hänen mielestään sangen huomattavasta oikeusjutusta.
Juttu alkoi pian ja Nehljudof meni muun yleisön mukana vasemmalle, istuntosaliin. He kaikki ja Fanarinkin asettuivat väliaitauksen taakse yleisön paikoille. Ainoastaan pietarilainen asianajaja tuli väliaitauksen eteen pulpettinsa ääreen.
Senaatin istuntosali oli pienempi kuin piirioikeuden, se oli yksinkertaisempi laitoksiltaan, ja erilainen vaan siinä, että pöytä, jonka ääressä senaattorit istuivat, ei ollut peitetty viheriällä veralla vaan tummanpunaisella kultareunuksisella sametilla. Muuten oli kaikki oikeuslaitoksissa tavattavat ainaiset esineet ihan samat: peili, ulkokultaisuuden symboolina jumalankuva ja orjamaisuuden keisarin kuva. Yhtä juhlallisesti julisti täälläkin oikeudenpalvelija: »Oikeus lähestyy». Samalla tavalla kaikki nousivat seisaalleen. Samaten astuivat senaattorit esille virkapuvuissaan, samaten istuivat korkeaselustimisiin nojatuoleihinsa, samaten nojautuivat pöytään koettaen näyttää luonnollisilta. Senaattoreja oli neljä: puheenjohtajana Nikitin,—hänellä oli kokonaan ajellut kapeat kasvot ja teräksiset silmät; Wolf, merkitsevästi kokoonpuristettuine huulineen ja valkoisine käsineen, joilla hän selaili asiapapereita; sitten Skovorodnikof, lihava, täyteliäs, rokonarpinen mies, tieteellinen juristi; ja neljäntenä Be, tuo patriarkkaalinen, viimeiseksi saapunut vanhus. Yhdessä senaattorien kanssa tuli sisälle ylisihteeri ja prokuraattorin apulainen, keskikokoinen, kuiva, parraton nuori mies hyvin tummalla ihovärillä ja mustilla surullisilla silmillä. Nehljudof, huolimatta tämän kummallisesta univormusta ja siitä, ettei ollut häntä kuuteen vuoteen nähnyt, tunsi heti hänet parhaimmaksi ystäväkseen ylioppilasajoilta.
—Onko prokuraattorin apulaisena Selenin?—kysyi Nehljudof asianajajalta.
—On kyllä, kuinka niin?
—Tunnen hänet hyvin, se on erinomainen ihminen.
—Ja erinomainen prokuraattorin apulainen, hyvin toimekas. Häntäpä kun olisi ollut pyytää,—sanoi Fanarin.
—Kyllä hän joka tapauksessa menettelee omantuntonsa mukaan,—sanoi Nehljudof muistellen läheisiä suhteitaan ja ystävyyttään Seleniniin, ja tämän puhtautta, rehellisyyttä ja kelpoutta, sanan parhaimmassa merkityksessä.