—Ei nyt ehtisikään,—mutisi Fanarin, antautuen kuuntelemaan oikeusjutun esittelyä.
Juttu oli saanut alkunsa valituksen johdosta hovioikeuden päätöstä vastaan, joka oli jättänyt muuttamatta piirioikeuden tuomion.
Nehljudofkin koetti kuunnella ja ymmärtää, mitä hänen edessään tapahtui, mutta, kuten piirioikeudessa, vaikeutti täälläkin käsittämistä enimmin se, ettei puhe ollut siitä, mikä luonnostaan olisi tuntunut pääasialta, vaan aivan syrjäseikoista. Juttu koski erästä sanomalehtikirjoitusta, missä paljastettiin erään osakeyhtiön puheenjohtajan konnuuksia. Tärkeältä olisi näyttänyt vaan saada tietää, oliko totta että tämä osakeyhtiön puheenjohtaja varasteli luottajiltaan ja miten olisi voinut ehkäistä näitä varkauksia. Mutta tästä ei puhuttu sanaakaan. Puhe oli vaan siitä oliko sanomalehden ulosantajalla laillista oikeutta painattaa kronikoitsijan kirjettä, ja mihin rikokseen hän oli tehnyt itsensä syylliseksi painatettuaan sen: solvaamiseenko vai kunnianloukkaukseen, ja solvaamisenko rikos sisältää itsessään kunnianloukkauksen vai kunnianloukkausko solvaamisen, ynnä vielä tavallisille ihmisille sangen hämäristä prejudikaateista ja päätöksistä jossakin yleisessä hallitusvirastossa.
Nehljudof ymmärsi vaan sen, että vaikka Wolf, joka esitteli asiata, oli eilen niin ankarasti teroittanut hänen mieleensä, ettei senaatti voi antautua tarkastamaan jutun aineellista puolta, niin hän kuitenkin tässä asiassa osoitti ihan selvää puolueellisuutta ja vaati ylioikeuden päätöksen kumoamista. Niinikään näytti Selenin aivan vastoin hillittyä luonnottansa ja odottamattoman kiihkeästi panevan vastaan. Aina hillityn Seleninin kummalliseen kiihkeyteen oli syynä se, että hän tiesi osakeyhtiön puheenjohtajan epärehelliseksi raha-asioissa, ja oli saanut sattumalta tietää että Wolf kuitenkin melkein päivää ennen asian esiintulemista oli ollut tämän vehkeilijän luona komeilla juhlapäivällisillä. Nyt, kun Wolf, vaikka oli hyvin varovainen, ilmeisesti osoitti puolueellisuutta asian esittelemisessä, kiivastui Selenin ja lausui mielipiteensä hermostuneemmin kuin tavallinen asia olisi vaatinut. Tämä puhe nähtävästi loukkasi Wolfia: hän punehtui tuon tuostakin, liikahteli levottomasti, koetti osoittaa kummastustansa ja poistui sitten muiden senaattorien kanssa sangen arvokkaan ja loukkaantuneen näköisenä neuvotteluhuoneeseen.
—Missä asiassa te taas olittekaan?—kysyi oikeudenpalvelija uudelleen
Fanarinilta heti senaattorien poistuttua.
—Johan sanoin teille että Maslovan,—sanoi Fanarin.
—Aivan niin. Juttu tulee nyt esille. Mutta…
—Mitä mutta?—kysyi asianajaja.
—Suvaitkaa huomata, tässä asiassa ei pitänyt asianomaisten tulla esille, niin että senaattorit päätöksen julistettua tuskin enää tulevat ulos. Mutta kyllä minä ilmoitan…
—Se tahtoo sanoa, miten niin?…