—Kyllä kaikitenkin. Tuollahan se asuu kylässä,—enkä millään muotoa saa sitä tottelemaan. Se pitää kapakkata. Olen tavannut monta kertaa, olen torunut, mutta sääli on viedä käräjiinkin, mummolla on lapsenlapsia,— sanoi pehtori yhä samalla tavalla hymyillen, jolla sekä tahtoi miellyttää isäntää että ilmaisi olevansa vakuutettu Nehljudofin ymmärtävän kaikenlaisia asioita yhtä hyvin kuin hänkin.
—Missä hän asuu? Tahtoisin mennä hänen luoksensa.
—Kylän päässä, kolmas mökki sieltäpäin. Vasemmalla puolella on savimökki ja kohta sen takana on hänen toliinsa. Ehkä tulen teitä saattamaan,—puhui pehtori iloisesti hymyillen.
—Ei, kiitoksia, kyllä minä löydän, mutta olkaa te hyvä, käskekää sillaikaa ilmoittaa talonpojille että he tulisivat kokoon, minun täytyy puhua heidän kanssaan maasta,—sanoi Nehljudof aikoen täällä tehdä talonpoikien kanssa samallaisen välipuheen kuin Kusminskissakin, ja jos mahdollista jo tänä iltana.
IV.
Tultuaan portista kohtasi Nehljudof kovalla kujapolulla nopeasti, lihavilla avojaloilla juoksevan talonpoikaistytön kirjavassa esiliinassa ja höyhenet korvissa. Palatessaan nyt takasin tämä heilutti vikkelästi vasenta kättänsä ja painoi oikealla punasta kukkoa lujasti mahaansa vasten. Kukko heiluvine, punaisine helttoinensa näytti aivan rauhalliselta, ainoastansa silmät tahtoivat toisinaan mennä nurin ja milloin se ojensi milloin se koukisti toisen mustan jalkansa, tartuttaen kyntensä tytön esiliinaan. Kun tyttö alkoi lähestyä herraa, hän ensin hiljensi vauhtinsa juoksusta käyntiin, mutta tultuansa kohdalle pysähtyi ja, ottaen päällänsä vauhtia, kumarsi, ja vasta Nehljudofin mentyä jatkoi matkaa kukkoinensa, Laskeutuessaan kaivolle Nehljudof tapasi vielä akan, jonka koukistunut selkä likaisine karkeine paitoineen painui alas raskaan vesikorennon alla. Akka asetti varovasti ämpärit viereensä ja sitten, samalla tavalla vauhtia ottaen, kumarsi hänelle.
Kaivon takana alkoi kylä. Oli kuuma poutapäivä ja jo 10:n aikaan aamulla paahtoi aurinko, peittyen vaan silloin tällöin pilvien taakse. Koko kyläkujalla oli väkevä, ei varsin epämiellyttävä lannanhaju, joka tuli sekä mäenrinnettä nousevista sontakuormista että erittäinkin takapihojen avatuilta tunkioilta, joiden ohi Nehljudof kulki. Kuormien jälessä kulkivat alamäkeä talonpojat, avojaloin, sontaan rypeytyneissä alushousuissaan ja paidoissaan. He katselivat pitkäkasvuista, paksua herraa, joka harmaassa hatussa, auringossa kiiltävän silkkinauhan kanssa, kulki ylös kylään, koskettaen joka toisella askeleella maahan kiiltävällä, pallopäisellä mukurakepillään. Palaavat sonnanajajat täristen tyhjien rattaittensa kokassa seurasivat kummastunein katsein ja lakkiansa nostellen tuota tavatonta ilmiötä, joka nyt kulki heidän kujaansa myöten; vaimot tulivat kuisteille ja veräjien suulle ja näyttelivät häntä silmillänsä seuraten toinen toisilleen.
Neljännen takapiha-portin luona, jonka ohi Nehljudof kulki, oli hänen pysähtyminen juuri ulosajavan suuren sontakuorman vuoksi, jonka päälle oli viskattu niinimatto istumista varten. Kuusivuotias poika, kiihkeästi odottaen milloin pääsisi ajamaan, kulki kuorman takana. Nuori talonpoika niinitallukoissa tuli pitkin askelin, hevosta ajaen, portista. Pitkäjalkainen, sinertävä varsa hypähti porttien takaa esille, mutta säikähti Nehljudofia, painautui rattaita vastaan ja kolhien jalkojansa pyöriin juoksi emänsä edelle, joka levottomana hirnahtaen veti tarhasta raskasta kuormaa. Seuraavaa hevosta ohjasti ulos reipas ukko, paljain jaloin, viiruisissa alushousuissa ja pitkässä likasessa paidassa, selässä esiinpistivine heikkoine lapaluineen.
Kun hevoset pääsivät ajotielle, joka oli täynnänsä harmaita palaneita sontakokkareita, palasi ukko portin luo ja kumarsi Nehljudofille.
—Olet kai meidän neitien veljenpoika?