—Olen kyllä,
—Terve tulemaasi, meitäkö tulit katsomaan?—sanoi puheliaasti ukko.
—Niin, niin… No, mitäs teille kuuluu?—sanoi Nehljudof tietämättä mitä puhuisi.
—Mitäkö kuuluu! Mitäs muuta kuin huonoa meille kuuluu,—puhkesi ikäänkuin mielihyvällä virtensä puhelias äijä.
—Miksi niin, huonoa?—sanoi Nehljudof tullen portista sisälle.
—No, kuinkas muuten kuin huonoa? Ihan kaikkein huonointa,—sanoi ukko seuraten Nehljudofia katoksen alle, missä sonta oli luotu pois maahan asti.
Nehljudof tuli hänen kanssaan katoksen alle.
—Siinähän niitä minulla on—kaksitoista henkeä,—jatkoi ukko osottaen kahta vaimoihmistä, jotka, liinat päästä soluneina, hikisinä, hameet ylöskäärittyinä ja pohkeet puoleksi lantaliejuissa, seisoivat talikkoineen tunkion törmässä.—Joka kuukausi menee 6 puntaa ostoviljaa, mutta mistäpäs otit?
—Eikö riitä omasta?
—Omastako?!—sanoi pilkallisesti hymähtäen ukko.—Minulla on maata kolmen hengen elatukseksi, mutta eloa korjasimme vaan kahdeksan kuhilasta; ei piisannut jouluunkaan.