—Eikä saa estää sitä kalvamasta, täytyy uskoa sitä ääntä,—sanoi
Nehljudof antautuen kokonaan hänen petokseensa.
Sittemmin häpesi Nehljudof usean kerran tätä keskustelua, muistellessaan Marietten sanoja, jotka eivät olleet niin paljon valheellisia kuin vaan teeskenneltyjä ja häneen sovitettuja, muistellessaan noita kasvoja, joissa muka ilmausi liikutettu hartaus, kun hän kuunteli Nehljudofin kertomuksia vankilan hirmuista ja maalla saaduista vaikutuksista.
Kreivittären palatessa keskustelivat he keskenään niinkuin vanhat, jopa erikoiset ystävykset, jotka yksin saattoivat ymmärtää toisiansa keskellä ymmärtämätöntä laumaa.
He olivat puhuvinaan vallan vääryydestä, onnettomien kärsimyksistä, kansan köyhyydestä, mutta heidän toisiinsa katsovat silmät puhuvat oikeastaan keskustelun takaa ihan toista, herkeämättä kysellen: »voitko rakastaa minua?» »voin», ja sukupuolirakkauden tunto, helkkyen mitä odottamattomimmissa ja monivärisimmissä muodoissa, veti heitä toistensa luo.
Tehdessään lähtöä sanoi Mariette olevansa aina valmis palvelemaan häntä millä suinkin voi ja pyysi häntä tulemaan huomeniltana, vaikka vaan hetkeksikin, hänen luoksensa teaatteriin,—että oli puhuttava hänen kanssaan vielä eräästä tärkeästä asiasta.
—Ja milloin nähnenkään teitä enää!—lisäsi hän huokaisten ja rupesi varovasti panemaan hansikasta sormuksilla peitettyyn käteensä.—Sanokaa siis että tulette.
Nehljudof lupasi.
Kun Nehljudof tänä yönä jäätyään yksin huoneeseensa pani maata ja sammutti kynttilänsä, ei hän pitkään aikaan saanut unta. Muistellessaan Maslovaa, senaatin päätöstä ja sitä, että hän sittenkin aikoo matkustaa Maslovan mukana,—muistellessaan luopumistaan maanomistusoikeudesta, tuli hänen eteensä yhtäkkiä aivan kuin vastauksena näihin kysymyksiin Marietten kasvot, tuo hänen huokauksensa ja katsahduksensa, kun hän sanoi: »milloin nähnenkään teitä enää», ja tuo hänen hymähdyksensä,—se kaikki tuli hänen eteensä niin selvänä että hän aivan kuin näki ne todella ja hänen piti itsensäkin hymähtää. »Oikeinkohan teen siinä että lähden Siperiaan? Ja oikeinkohan teen, kun luovun rikkaudesta?»—kyseli hän itseltään.
Ja vastaukset näihin kysymyksiin tänä valoisana pietarilaisena yönä, joka kuulsi ikkunakartiinin takaa, olivat epämääräisiä. Kaikki sekaantui hänen päässään. Hän koetti jälleen herättää entistä mielialaansa ja muistaa ajatuksiensa tuttua suuntaa; mutta näillä ajatuksilla ei ollut enää entistä vakaumuksen voimaa.
»Entäs jos kaikki onkin vaan turhaa keksintöä, ja jospa minulle ei sitten riitäkään voimia elääkseni siitä; jospa minä kadun menetelleeni oikein»,—sanoi hän itselleen ja pystymättä vastaamaan näihin kysymyksiin hän sai kokea niin tuskallista ja epätoivoista ikävää, ettei hän semmoista ollut koskaan ennen tiennytkään. Voimatta saada selvyyttä näihin kysymyksiin hän nukkui raskaaseen uneen, jommoiseen oli joskus ennen muinoin nukkunut suuren häviön jälkeen korttipelissä.