—Haluatteko?—sanoi hän tarttuen hopeiseen spriikannuun ja merkillisesti jäykistäen pikkusormensa ylöspäin.
Hänen kasvonsa kävivät totisiksi ja surullisiksi.
—Minun on aina hirmuista, tekee joskus ihan kipeätä ajatella, että ihmiset, joiden mielipidettä pidän arvossa, eivät tee eroa minun ja sen aseman välillä, jossa olen.
Hän oli melkein valmis itkemään sanoessaan viimeisiä sanoja. Ja vaikka näillä sanoilla, jos niitä otti tarkastaakseen, ei ollut mitään tai ainakin sangen epämääräinen ajatus, osottivat ne Nehljudofin mielestä tavatonta syvyyttä, suoruutta ja jaloutta.—Niin suuri vaikutus häneen oli noiden silmien loisteella, joka seurasi näitä nuoren, kauniin ja hyvin puetun naisen sanoja.
Nehljudof katseli Marietteä äänettömänä eikä voinut irroittaa hänestä silmiään.
Ettekö luule minun ymmärtävän teitä ja kaikkea, mikä teissä tapahtuu. Onhan se, minkä te olette tehneet, kaikille tunnettu. C'est le secret de polichinelle. Ja minä olen ihastuksissani ja hyväksyn teitä.
—Eipä ole todellakaan mitään ihailtavaa, niin vähän olen vielä saanut aikaan.
—Se on yhdentekevää. Minä ymmärrän teidän tunnottanne ja ymmärrän myöskin häntä,—no olkoon, olkoon, ei ruveta siitä puhumaan,—keskeytti Mariette itsensä huomattuaan tyytymättömyyden toisen kasvoissa. Vaan minä ymmärrän myöskin sen, että nähtyänne kaikkia kärsimyksiä, kaikkea sitä hirmua, mikä tapahtuu vankiloissa,—puhui Mariette, pyrkimättä muuhun kun, kiinnittämään Nehljudofia itseensä, naisellisella vainullaan arvaellen, mitä toiselle oli kaikkein tärkeintä ja kalliinta:—te tahdotte auttaa vangittuja, jotka niin kauheasti kärsivät ihmisten välinpitämättömyydestä, julmuudesta … ymmärrän hyvin että sen edestä voi antaa elämänsä, ja olisin itsekin antanut, mutta jokaisellahan on oma kohtalonsa…
—Ettekö te siis ole tyytyväinen omaan kohtaloonne?
—Minäkö?—kysyi hän ikäänkuin olisi hämmästynyt semmoista kysymystä.—Pakosta minun kyllä täytyy olla tyytyväinen. Mutta on eräs mato, joka aina rupeaa kalvamaan.