—Ah, ruhtinas!—huusi hän pyyhkien käsiänsä esiliinaan.
—Miksi tulettekin kyökkitietä? Olette meidän hyväntekijämme! Minä olen hänen äitinsä. Olivat aivan pilata koko tytön. Te olette meidän pelastajamme,—puhui hän tarttuen Nehljudofin käteen ja koettaen sitä suudella.
—Eilen olin teidän luonanne,—jatkoi hän. Sisareni pyysi sitä erityisesti. Hänkin on täällä. Tänne, tänne, tulkaa jälessäni,—puhui Shustovan äiti, johdattaen Nehljudofia kapean oven ja pimeän käytävän kautta, ja mennessään suoristaen milloin liepeitänsä milloin tukkaansa.—Sisareni nimi on Kornilova,—olette varmaan kuulleet,—lisäsi hän kuiskaamalla ja pysähtyi oven eteen.—Hän oli joutunut kiinni valtiollisista asioista. Tavattoman viisas nainen.
Avattuaan oven käytävästä, vei Shustovan äiti Nehljudofin pieneen huoneeseen, missä pienellä sohvalla pöydän ääressä istui lyhyenläntä, lihavahko neiti, juovikkaassa karttuuninutussa. Hänellä oli valkoinen kiharatukka, sangen vaaleitten pyöreiden ja äitiä muistuttavien kasvojen ympärillä. Häntä vastapäätä istui, kokoonlyyhistyneenä nojatuoliin, nuori mustaviiksinen ja -partainen mies venäläisessä kansallispaidassa. He näyttivät molemmat olevan niin vajonneina keskusteluunsa, että vasta Nehljudofin tultua sisälle katsahtivat häneen.
—Lyydia, ruhtinas Nehljudof, sama joka…
Vaalea neiti hypähti hermostuneesti pystyyn, suoristaen korvansa takaa pujottautunutta hiussuortuvaa ja säikähtyneenä tuijottaen suurilla, harmailla silmillään vieraaseen.
—Tekö nyt olette se vaarallinen nainen, jonka puolesta Vera Jefremovna pyysi,—sanoi Nehljudof hymyillen ja ojentaen kättänsä.
—Niin, minä se olen,—sanoi Lyydia ja paljasti mainion hammasrivinsä hyväntahtoisesti ja lapsekkaasti hymyillessään.—Tätihän se teitä niin halusi nähdä. Täti hoi!—huusi hän oveen miellyttävän heleällä äänellä.
—Vera Jefremovna oli kovin pahoillaan teidän vangitsemisestanne,—sanoi
Nehljudof.
—Istukaa tähän tai ehkä mieluummin tähän,—puhui Lyydia osoittaen pehmeää, rikkinäistä nojatuolia, jolta nuori mies juuri oli noussut.