—Se on minun serkkuni Saharof, esitteli hän, huomattuaan Nehljudofin tarkastavan nuorta miestä.
Tämä hymähti yhtä ystävällisesti kuin Lyydiakin ja tervehti vierasta, ja kun Nehljudof oli istunut hänen paikalleen, otti itselleen tuolin ikkunan luota ja istui toisten viereen. Toisesta ovesta ilmestyi vielä valkoverinen lyseolainen, noin 16 vuotias ja sanomatta mitään istui ikkunalaudalle.
—Vera Jefremovna on tätin hyvä ystävä, mutta minä tuskin tunnen häntä,—sanoi Lyydia.
Samassa tuli viereisestä huoneesta valkoisessa röijyssä, joka oli vyötettynä nahkavyöllä, hyvin miellyttävän ja viisaan näköinen nainen.
—Hyvää päivää, suuri kiitos tulemastanne,—alkoi hän heti kun oli istuutunut sohvalle Lyydian viereen.
—No, mitenkä pikku Veran laita on? Tapasitteko häntä? Kuinka hän kantaa kohtaloansa?
—Ei hän valita,—sanoi Nehljudof,—sanoo että hänellä on olymppolainen itsetunto.
—Voi sitä pikku Veraa, tunnen häntä noista sanoista,—puhui täti hymyillen ja pudistaen päätänsä.—Häntä täytyy tuntea. Se on erinomainen olento. Kaikki toisille, ei mitään itselle.
—Niin, ei hän itseänsä varten mitään halunnut, oli vaan huolissaan teidän sisarenne tyttärestä. Häntä vaivasi erittäinkin se, että neiti oli vangittu ilman mitään syytä.
—Niin se olikin.—sanoi täti,—se on kauhea juttu! Hän joutui kiinni oikeastaan minun tähteni.