—Eipä ollenkaan täti,—sanoi Lyydia. Olisinhan minä ilman teitäkin ottanut vastaan paperit.
—No, kyllä minä tunnen asian paremmin kuin sinä,—jatkoi täti:—nähkääs—jatkoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen,—kaikki sai alkunsa siitä, että eräs henkilö oli pyytänyt minua joksikin aikaa ottamaan haltuuni hänen paperinsa—mutta minulla kun ei ollut kortteeria vein ne Lyydian luo. Samana yönä tehtiin hänen luonaan tarkastus ja otettiin sekä paperit että hänet, ja nyt ovat tähän asti pitäneet, olivat vaatineet häntä sanomaan keitä oli paperit saanut.
—Enhän minä sanonutkaan,—lausui Lyydia nopeasti, hermostuneesti repien suortuvaa, joka ei edes häirinnyt häntä.
—En minä väitäkkään että sinä olisit sanonut, vastasi täti.
—Jos he vangitsivat Mitinin, niin ei se suinkaan tapahtunut minun syystäni,—sanoi Lyydia punastuen ja levottomasti katsellen ympärilleen.
—Älä nyt puhu siitä, Lyydia kulta,—sanoi äiti.
—Miksen, minä tahdon kertoa,—sanoi Lyydia hymyilemisen sijaan yhä enemmän punastuen, kietoen suortuvaa sormensa ympäri ja yhä katsellen ympärilleen.
—Muistatko miten eilen kävi kun alotit siitä kertoa.
—Ei ollenkaan … antakaa minun olla, mamma. Minä en sanonut, vaan olin ainoastaan ääneti. Kun hän tutki minua kaksi kertaa ja kyseli tätistä ja Mitinistä, en minä mitään sanonut, vaan ilmoitin etten rupea mitään vastaamaan. Silloin tämä … Petrof…
—Petrof on etsivä poliisi, santarmi ja suuri ilkiö,—lisäsi täti selittäen Nehljudofille Lyydian sanoja.