—Silloin tämä,—jatkoi Lyydia kiihkeänä ja kiiruhtaen,—alkoi houkutella minua. »Kaikki mitä minulle sanotte ei voi tulla ketään vahingoittamaan vaan päinvastoin. Jos te sanotte, niin vapautatte viattomia, joita me ehkä syyttä kiusaamme.» Mutta minä sanoin sittenkin etten sano. Silloin hän sanoi: »No olkoon. Älkää puhuko mitään, mutta älkää myöskään kieltäkö sitä, mitä minä sanon.» Ja hän alkoi nimitellä ja nimitti Mitinin.

—Lakkaa jo puhumasta,—sanoi täti.

—Ah täti, älkää häiritkö…—ja hän nyki itseään herkeämättä suortuvasta ja katseli ympärilleen,—ja yhtäkkiä, ajatelkaas, seuraavana päivänä saan tietää—minulle ilmoitettiin koputtamisella, että Mitin oli vangittu. »Minä olen hänet ilmiantanut»,—ajattelin itsekseni. Ja se alkoi minua niin vaivata, niin alkoi vaivata, että olin kadottaa järkeni.

—Ja sitten tuli ilmi ettei hän ollutkaan vangittu sinun syystäsi,—sanoi täti.

—Enhän minä sitä tiennyt. Ajattelin vaan että minä olin antanut ilmi. Kävelen, kävelen kahden seinän väliä, enkä voi olla ajattelematta: ilmiantaja! Panen maata, peitän kasvoni ja kuulen—joku kuiskuttaa minun korvaani: olet ilmiantanut Mitinin, Mitinin olet ilmiantanut. Tiedän hyvin että se on harhakuulo enkä sittenkään voi olla kuuntelematta. Tahdon nukkua—en voi, tahdon olla ajattelematta—en sitäkään voi. Se se vasta oli kauheata!—puhui Lyydia yhä enemmän ja enemmän kiihoittuen ja yhä kietoen ja taas päästäen suortuvaa sormestansa ja taakseen katsahtaen.

Lyydia kulta, rauhoituhan.—toisti äiti koskettaen häntä olkapäähän, mutta Lyydia ei voinut enää pysähtyä:—se on siksi niin kauheata, alotti hän vielä jotakin, mutta purskahti kesken kaikkea itkuun, hypähti seisaalleen sohvasta ja tartuttaen hameensa nojatuoliin juoksi ulos huoneesta. Äiti meni hänen jälkeensä.

—Hirttää ne roistot pitäisi,—murahti lyseolainen ikkunalta.

—Mitä sinä sanoit,—kysyi täti.

—Ei se ollut mitään … muuten minä vaan,—vastasi lyseolainen, otti pöydältä paperossin ja alkoi sitä sytytellä.

XXVI.