XXVII.
Viimeinen asia, joka vielä pidätti Nehljudofia Pietarissa, oli lahkolaisten juttu, joiden keisarille asetetun anomuksen hän toivoi saavansa annetuksi entisen rykmenttitoverinsa, sivusajutantti Bogatirjofin kautta. Hän saapui tämän luokse aamulla ja tapasi hänet vielä kotona, vaikka jo lähdössä, aamiaista syömässä. Bogatirjof ei ollut aivan pitkä, mutta vankkarakenteinen ja harvinaisen väkevä mies—hän väänteli hevosenkenkiä—hyväluontoinen, rehellinen, suora, jopa vapaamielinenkin. Näistä ominaisuuksistaan huolimatta hän oli läheinen hoviin, rakasti keisaria ja hänen perhettään ja osasi jollakin kummallisella tavalla, eläessään tässä ylimmässä piirissä, nähdä siinä yksistään hyvää ja olla ottamatta osaa mihinkään huonoon ja epärehelliseen. Hän ei arvostellut milloinkaan ihmisiä eikä toimenpiteitä, vaan oli joko vaiti taikka sanoi rohkealla, kovalla, melkein huutavalla äänellä sanottavansa ja tällöin usein yhtä kovalla äänellä myöskin nauroi. Eikä hän tätä tehnyt mistään valtioviisaudesta, vaan ainoastaan siksi, että semmoinen oli hänen luonteensa.
—Mainiota että tulit. Etkö haluaisi syödä aamiaista? No, istuhan sitten. Oivallinen biffi! Minä aina alotan pääasiasta ja lopetan samalla. Ha, ha, ha. No juo edes viiniä,—huusi hän osottaen punasta viiniä sisältävää karahvia.—Juuri ajattelin sinua. Anomuksesi toimitan perille. Annan omiin käsiin—sen teen; mutta minun mieleeni tässä juolahti, eiköhän sinun olisi paras ensin käydä Toporofin luona.
Nehljudof rypisti otsaansa Toporofia mainittaessa.
—Kaikki riippuu hänestä. Häneltähän kuitenkin tullaan kysymään. Mutta voi olla että hän itsekin täyttää pyyntösi.
—Jos se on neuvosi, niin menen sinne.
—Mainiota. No, entä Pietari, minkä vaikutuksen se sinuun tekee,—kiljui
Bogatirjof,—sanoppas, häh?
—Tunnen, että alan hypnotiseerautua,—sanoi Nehljudof.
—Vai hypnotiseerautua?—toisti Bogatirjof ja rupesi äänekkäästi nauramaan.—No kun et tahdo, niin ole ilman.—Hän pyyhki viiksensä ruokaliinalla.—Siis käyt siellä? Häh? Jos hän ei suostu, niin anna minulle, minä toimitan jo huomenna, huusi hän ja noustuaan pöydästä teki leveällä liikkeellä ristinmerkin, nähtävästi yhtä tiedottomasti kuin oli pyyhkinyt suutansa, ja alkoi kiinnitellä sapeliansa.—Ja nyt hyvästi, minun on lähteminen.
—Lähdemme yhdessä,—sanoi Nehljudof mielihyvällä puristaen Bogatirjofin voimakasta, leveää kättä ja, kuten aina, tuntien jonkinlaista terveen tiedottoman, tuoreen vaikutusta, erosi hänestä hänen talonsa portailla.