—Niin että voin siis olla viemättä anomusta perille?—sanoi Nehljudof.
—Ihan hyvästi. Minä lupaan sen,—sanoi hän pannen erityistä painoa sanaan »minä», siinä uskossa kun nähtävästi oli että hänen rehellisyytensä, hänen sanansa oli kaikkein parhain tae.—Parasta on että heti kirjoitan. Tehkää hyvin, istukaa.
Hän tuli pöydän luo ja alkoi kirjoittaa. Nehljudof ei istunut, vaan katseli ylhäältä tuohon kapeaan, kaljuun pääkalloon, tuohon paksu- ja sinisuoniseen käteen, joka nopeasti liikutteli kynää, ja ihmetteli mitä varten tuo ihminen, joka näyttää niin väliäpitämättömältä kaikesta, nyt tekee semmoisella hartaudella sitä mitä tekee? Mitä varten?…
—Tässä siis olisi,—sanoi Toporof, sulkien kirjekuorta:—ilmoittakaa päätökseni anomuksen tekijöille,—lisäsi hän nostaen huuliaan muka hymyilläkseen.
—Mistä syystä nämät ihmiset ovat saaneet kärsiä?—sanoi Nehljudof ottaessaan vastaan kirjekuorta.
Toporof nosti päänsä ja naurahti aivan kuin Nehljudofin kysymys olisi häntä huvittanut.
—Sitä en saata teille sanoa. Voin vaan sanoa, että kansan edut, joita meidän on suojeleminen, ovat niin tärkeät, että liikaintoisuus uskonnollisissa kysymyksissä on vähemmin pelottava ja haitallinen kuin nykyään leviävä liiallinen väliäpitämättömyys niissä.
* * * * *
Toporof näytti hymyilevän vieläkin yhtä alentuvasti ja pitävän herttaisena sitä, mitä Nehljudof puhui. Ja vaikka Nehljudof olisi mitä sanonut, olisi Toporof pitänyt kaikkea yhtä herttaisena ja yksipuolisena katsoen sen mahtavan valtiomuodon korkeudesta, missä hän seisoi.
—Yksityisen ihmisen silmissä saattaa asia todella semmoiselta näyttää,—sanoi hän,—vaan valtiolliselta näkökannalta katsoen on asian laita hiukan toinen.—Vaan, suokaa anteeksi, minun täytyy jättää hyvästi,—sanoi Toporof kumartaen päätänsä ja tarjoten kättään.