—Missä hän sitten on?
—Hän on jälleen linnassa.
—Miksi hän on sinne siirretty?—kysyi Nehljudof.
—No, arvaahan sen minkälaista väkeä ne ovat, teidän ylhäisyytenne,—sanoi ovenvartija ylenkatseellisesti nauraen:—rupesi välskärin kanssa kujeilemaan, niin vanhempi lääkäri sen sitten toimitti pois.
Nehljudof ei olisi mitenkään luullut, että Maslova ja hänen henkinen kehityksensä olivat niin lähellä hänen sydäntään. Tämä uutinen löi Nehljudofin lamauksiin. Hän tunsi samaa kuin ihmiset saadessaan tietää odottamattomasta, suuresta onnettomuudesta. Hän tunsi suurta kipua. Ensimäinen tunne oli häpeä: hän näytti omissa silmissään naurunalaiselta, kun kuvitteli, että Maslovassa muka oli tapahtunut henkinen muutos. Kaikki tuon naisen puheet, ettei hän muka tahtonut vastaanottaa toisen uhria, kaikki nuo moitteet ja kyyneleet olivat ainoastaan, ajatteli hän, irstaan naisen viekkautta, halua käyttää häntä eduksensa niin hyvin kuin suinkin. Hänestä rupesi näyttämään, että jo viime kerran tavatessa oli tullut esiin seikkoja, jotka todistivat hänen parantumattomuuttansa, mikä nyt olikin käynyt selväksi. Tämä kaikki ehti välähtää Nehljudofin päässä sillä aikaa kuin hän pani koneentapaisesti hattua päähänsä ja teki lähtöä lasaretista. »Mikäs nyt on siis edessä?» kysyi hän itseltään: »olenkohan enää sidottu häneen? Enkö ole nyt vapaa juuri tuon hänen käytöksensä tähden?» Mutta tuskin oli hän tehnyt tämän kysymyksen kun hän jo ymmärsi, että pitämällä itseään vapautettuna ja hylkäämällä Maslovan, hän ei tule rankaisemaan Maslovaa, kuten olisi tahtonut, vaan itseänsä, ja häntä kauhistutti.
»Ei, se mikä on tapahtunut, ei voi muuttaa vaan ainoastaan vahvistaa minun päätöstäni. Tehköön hän vaan sitä mikä on seuraus hänen henkisestä kehityksestään,—jos kujeilee välskärin kanssa niin kujeilkoon—se on hänen asiansa … mutta minun asiani on tehdä mitä minulta vaatii omatuntoni»,—puhuivat hänen ajatuksensa,—»ja minun omatuntoni vaatii minua panemaan alttiiksi vapauteni syntini lunastukseksi. Ja siis minun päätökseni mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikkapa vaan näennäiseen avioliittoon, joka tekee mahdolliseksi seurata häntä sinne minne hän lähetetään, jääpi muuttumattomaksi»—sanoi hän itselleen vihaisella itsepintaisuudella, ja tultuaan ulos lasaretista suuntautui varmoin askelin vankilan suurta porttia kohden.
Portille päästyään hän pyysi päivystäjää ilmoittamaan tirehtöörille haluavansa tavata Maslovaa. Päivystäjä oli Nehljudofin tuttuja ja ilmaisi sentähden tutunomaisesti hänelle heidän tärkeän vankilauutisensa. Kapteeni oli ottanut virkaeron ja sijaan oli tullut toinen tirehtöri, ankara mies.
—Kyllä nyt on kova komento täällä,—sanoi vartija.—Hän on paraikaa vankilassa, paikalla ilmoitan.
Ja aivan oikein, tirehtöri oli vankilassa ja ilmestyi pian Nehljudofin puheille. Uusi tirehtöri oli pitkäkasvuinen, luiseva mies, poskipäät ulospäin, hyvin hidas liikkeissään ja synkkä.
Tapaaminen on sallittu määräpäivinä vastaanottohuoneessa,—sanoi hän katsomatta Nehljudofiin.