—Mutta minulla on annettava eräs anomus allekirjoitettavaksi.
—Voitte jättää sen minulle.
—Minun täytyy itseni saada tavata vankia. Sitä ei minulta ole koskaan ennen kielletty.
—Se oli ennen se,—sanoi tirehtöri vilkaisten nyt pikaisesti
Nehljudofiin.
—Minulla on lupa kuvernööriltä,—intti Nehljudof hakien lompakkoansa.
—Näyttäkääpäs,—sanoi tirehtöri yhä samalla tavalla katsomatta silmiin ja otti Nehljudofilta paperin pitkällä, kuivalla, valkoisella kädellään, jonka etusormessa oli kultainen sormus. Hän luki hitaasti paperin.
—Tulkaa konttoriin.—sanoi hän.
Konttorissa ei tällä kertaa ollut ketään. Tirehtöri istui pöydän ääreen ja rupesi selailemaan siinä olevia papereita; hän aikoi nähtävästi itse olla läsnä.
Kun Nehljudof kysyi olisiko mahdollista tavata valtiollista vankia, Bogoduhofskajaa, niin tirehtöri vastasi lyhyesti että ei.—Valtiollista ei ole lupa tavata,—sanoi hän syventyen jälleen papereihinsa. Nehljudof, jonka taskussa oli kirje Bogoduhofskajalle, tunsi olevansa ikäänkuin pahanteosta tavattu ihminen, jonka aikeet olivat tulleet ilmi ja saatu estetyiksi.
Kun Maslova oli tullut konttoriin kohotti tirehtöri päätänsä ja katsomatta Maslovaan tahi Nehljudofiin sanoi: »saatte puhua!» ja jatkoi paperiensa lukemista.