Maslova oli puettu taas niinkuin ennenkin valkoiseen nuttuun, hameeseen ja huiviin. Tultuaan Nehljudofin luo ja nähtyään tämän kylmät, vihaiset kasvot hän meni punaiseksi, alkoi hypistellä kädellään nutun reunaa ja laski alas silmänsä.
Tästä hänen hämmennyksestänsä Nehljudof päätti, että lasaretin ovenvartijan kertomus oli ollut tosi.
Nehljudof oli aikonut olla Maslovan kanssa kuten viime kerrallakin; vaan ei voinut, niinkuin olisi tahtonut antaa hänelle kättä, niin vastenmielinen oli hänelle nyt Maslova.
—Minä olen tuonut teille pahan sanoman,—virkkoi hän tasasella äänellä katsomatta toiseen ja tarjoomatta kättä,—senaatti on hyljännyt valituksen.
—Sen kyllä arvasinkin,—sanoi Maslova kummallisella äänellä aivan kuin olisi ollut hengästyksissään.
Ennen olisi Nehljudof kysynyt miksi Maslova oli sanonut kyllä arvanneensakin; mutta nyt Nehljudof vaan katsahti häneen. Maslovan silmät olivat täynnä kyyneleitä.
Se ei kuitenkaan yhtään lauhduttanut Nehljudofia, vaan päinvastoin vielä enemmän suututti.
Tirehtöri nousi ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.
Vaikka Maslova inhoitti Nehljudofia, hän kuitenkin piti tarpeellisena ilmaista mielipahansa senaatin hylkäävän päätöksen johdosta.
—Älkää nyt vaan joutuko epätoivoon,—sanoi hän,—anomus keisarilliselle majesteetille saattaa onnistua ja minä toivon että…