—Enhän minä siitä syystä…—sanoi Maslova sääliä herättävästi katsellen kosteilla silmillään toiseen.
—Mistä sitten?
—Te kävitte lasaretissa ja teille varmaankin kerrottiin minusta…
—Mitäpäs siitä, onhan se oma asianne,—vastasi Nehljudof kylmästi ja rypisti silmänsä. Loukatun ylpeyden vastikään hiljennyt, julma tunto heräsi hänessä jälleen uudella voimalla kohta kun Maslova mainitsi lasaretin. Hän, Nehljudof, maailman mies, jonka kanssa mikä ylhäinen neiti tahansa olisi pitänyt onnena päästä naimisiin, oli tarjoutunut tuon naisen mieheksi, mutta tämä ei ollut malttanut odottaa, vaan alkanut kujeilla välskärin kanssa,—ajatteli hän inholla katsoen Maslovaan.
—Kirjoittakaahan nyt tuon anomuksen alle,—sanoi hän ja saatuaan taskustaan suuren kirjekuoren levitti anomuksen pöydälle. Maslova pyyhki kyyneleet huivin nurkkaan ja meni pöydän ääreen kysyen, mihin oli mitä kirjoitettava.
Nehljudof neuvoi hänelle ja Maslova istui pöydän ääreen korjaillen vasemmalla kädellään oikean käden hihaa. Nehljudof seisoi hänen vieressään ja sanomatta mitään katseli hänen pöydän yli kumartunutta selkäänsä, jota hillityt nyyhkytykset tuon tuostakin vavahuttelivat, ja Nehljudofin sydämmessä taistelivat pahat ja hyvät tunteet: loukattu ylpeys toiselta ja sääli kärsivää Maslovaa kohtaan toiselta puolen kunnes jälkimäinen pääsi voitolle.
Mikä oli ensimäiseksi liikahtanut sydämmessä: ensinkö hän oli säälinyt Maslovaa, vaiko ensin muistanut omat syntinsä, oman kehnoutensa juuri siinä asiassa, mistä syytti toista,—siitä hän ei ollut selvillä. Mutta yhtäkkiä ja ihan samaan aikaan hän sekä tunsi itsensä syylliseksi että sääli toista.
Kirjoitettuaan anomuksen alle ja pyyhittyään tahratun sormensa hameeseen, Maslova nousi ja vilkasi Nehljudofiin.
—Tapahtukoon mitä tahansa ja käyköön kuinka hyvänsä ei mikään saa päätöstäni muuttamaan,—sanoi Nehljudof. Ajatus, että hän antaa toiselle anteeksi, lisäsi hänessä säälin ja hellyyden tunteita ja hänen teki mieli lohduttaa toista.—Teen minkä lupasin. Minne ikinä teitä vietäneekin, olen minä teidän kanssanne.
—Älkää niin sanoko,—keskeytti Maslova hänet äkkiä ja hänen kasvonsa kirkastuivat kokonaan.