—Tullaan kyllä toimeen ilman sitäkin,—sanoi upseeri tuoden avatun pullon Nehljudofin lasin luo.
—Saako olla? No, niinkuin tahdotte. Täällä Siperiassa kun asuu niin eipä todella usein saa tavata sivistynyttä ihmistä. Tiedättehän itsekin että meidän virkamme on niitä surullisimpia. Ja kun ihminen on tottunut toisellaiseen, niin on todellakin raskasta. Meikäläisestähän on semmoinen arvelu, että kun on vartioupseeri, niin on siis raaka ihminen, sivistymätön, eikä kukaan ajattele, että ihminen voisi olla ihan toiseen aijottu.
Upseerin punaset kasvot, hänen hajuvetensä, sormus ja erittäinkin epämiellyttävä nauru olivat hyvin vastenmieliset Nehljudofista, mutta hän oli nytkin, niinkuin koko matkansa aikana, siinä totisessa, huomaavaisessa mielialassa, jossa hän ei sallinut itsensä käyttäytyä kevytmielisesti ja ylenkatseellisesti ketään kohtaan, olipa se mikä ihminen tahansa, ja piti välttämättömänä puhua jokaisen ihmisen kanssa »koko sielullaan,» kuten hän itsekseen määritteli tämän suhteen. Kuunneltuaan upseeria ja ymmärrettyään tämän henkisen tilan, hän sanoi totisesti:
—Minä luulen, että teidän virassanne voi löytää lohdutuksen ihmisten kärsimysten helpoittamisessa,—sanoi hän.
—Mitä kärsimyksiä niillä on? Ne ovat semmoisia ihmisiä.
—Missä suhteessa ne olisivat erilaiset kuin muut?—sanoi Nehljudof.—Ne ovat ihan samallaisia kuin kaikki. Ja onpa viattomiakin.
—Tietysti on monenlaisia. Tietysti niitä tuleekin sääli. Toiset ovat hyvin ankaria heille, mutta minä teen helpotuksia missä vaan voin. Ennen kärsin vaikka itse, kunhan eivät ne. Toiset ovat heti valmiit lakia käyttämään, kun vaan on vähänkään syytä, vieläpä ammuttavatkin, mutta minä säälin. Saako olla? Juokaa nyt pois vaan,—sanoi hän, kaataen vielä teetä.
—Kuka hän oikeastaan on, se, jota tahdotte tavata?—kysyi upseeri.
Se on eräs onneton nainen, joka oli joutunut haureuslaitokseen, ja siellä häntä vääryydellä syytettiin myrkyttämisestä, mutta hän on hyvin hyvä nainen,—sanoi Nehljudof.
Upseeri pudisteli päätään.