Upseeri vaati yhteisselliläisen käsirautoihin pantavaksi. Tämä oli kaiken matkaa kantanut sylissään tyttöä, jonka hänen Tomskissa lavantautiin kuollut vaimonsa oli hänen huostaansa jättänyt, kuten vangit kertoivat. Mies oli koettanut selittää, ettei käsiraudoissa voinut lasta kantaa. Mutta upseeri oli pahalla päällä, äkämystyi ja löi uppiniskaisen vangin veriin. [Tämä tapaus löytyy kerrottuna D.A. Linjofin kirjassa: »Po etapu».]
Vastapäätä tuota pahoinpideltyä miestä seisoi vartiosotamies ja vahva mustapartainen vanki, toisessa kädessä raudat ja synkästi katsellen silmäkulmiensa alta milloin upseeriin milloin lyötyyn toveriinsa ja tämän tyttöön. Upseeri toisti vartiosotamiehelle käskynsä, että tyttö oli otettava pois isältä. Vankien joukossa yltyi murina yltymistään.
—Tomskista saakka ei ole tarvinnut rautoja pitää,—kuului käheä ääni takariveistä.—Eihän se ole mikään koiran pentu, lapsihan se on.
—Mihinkä hän lapsensa panisi? Onkos se nyt laitaa tuommoinen,—sanoi vielä joku.
—Kuka uskaltaa purista?—kiljasi upseeri vimmoissaan ja hyökkäsi laumaan,—kyllä minä sinut opetan! Kuka se oli? Sinäkö? Sinäkö?
—Kaikkihan nuo sanovat…—sanoi leveäharteinen, lyhytkasvuinen vanki.
Mutta hän ei päässyt päähän. Upseeri alkoi molemmin käsin läiskiä häntä kasvoihin.—Vai te kapinoimaan? Kyllä minä näytän teille kuinka kapinoidaan. Ammutan teidät kuin koirat, enkä saa siitä muuta kuin kiitoksia päälliköiltäni. Ota tyttö!
Väkijoukko vaikeni. Yksi sotamiehistä tempasi epätoivoisesti huutavan tytön isän sylistä, toinen alkoi panna vangin käsiä rautoihin. Vanki ojensi nöyränä kätensä.
—Vie akoille,—huusi upseeri sotamiehelle selvitellen miekkansa kannatin-hihnoja.
Tyttö yritteli vapauttamaan kätösiänsä huivin alta ja parkui kohti kulkkua, kasvot vertyneinä. Väkijoukosta erkani Maria Pavlovna ja lähestyi sotamiestä, joka vei tyttöä.