Kaikki tuntui todella olevan ennallaan. Ja uudelleen Paulo kohottautui seisoalleen ja alkoi pukeutua. Ja vähitellen hän ojentihe suoraksi, jäykäksi kuin sotilas ainakin sotisovassaan.
Hän avasi ikkunan selko selälleen ja painoi silmänsä umpeen hopeanhohteisen taivaan valon häikäisemänä. Kukkulan rautatammet värähtelivät kylpien valonsäteissä ja lintujen laulun raikuessa. Myrsky oli asettunut, ja puhtaassa ilmassa kaikui kirkonkellon kalkatus.
Se kutsui Pauloa. Hän ei enää huomannut, mitä ulkopuolella tapahtui, vaan koetti paeta sisäiseen maailmaansa. Hänen huoneessaan leijailevat tuoksut tuottivat hänelle kärsimystä: kaikki muistot tuntuivat terävän aseen pistoilta. Kirkonkellon ääni kutsui häntä; mutta hänellä ei ollut tarmoa lähteä liikkeelle huoneestaan, vaan hän mittaili sen lattiaa kuin raivoten. Hän lähestyi kuvastinta, mutta poistui oitis sen luota. Turhaan! Tuon naisen kuva kuulsi yhtä selvästi kuin hänen omansakin kuvastimen lasin takaa. Vaikka se olisi särkynyt tuhansiksi pirstaleiksi, olisi joka siru silti säilyttänyt tuon kuvan eheänä.
Toinen messuun kutsuva soitto kaikui kiirehtien häntä. Hän astui sinne tänne etsien jotakin, mitä ei löytänyt. Lopuksi hän istuutui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa.
Ensin hän kirjoitti: "Menkää sisälle ahtaasta portista", j.n.e…. Sitten hän pyyhki pois tämän lauseen ja kirjoitti lehden toiselle sivulle:
"Pyydän teitä, ettette enää odota minua luoksenne. Olemme molemmat kietoutuneet harhaluulojen verkkoon. Meidän täytyy viipymättä katkoa se, jotta emme vajoaisi pohjattomaan syvyyteen. En koskaan enää saa nähdä teitä. Unhoittakaa minut! Älkää kirjoittako minulle, älkääkä yrittäkö enää tavata minua".
Paulo laskeutui alakertaan ja kutsui äitiä eteisen käytävästä. Hän antoi tälle kirjeen katsomatta häneen.
— Viekää se heti perille, hän sanoi ääni käheänä — koettakaa itse antaa se hänen käteensä, ja tulkaa heti takaisin.
Hän tunsi, kuinka äiti nopeasti sieppasi kirjeen hänen kädestään ja riensi ulos, jolloin hän jälleen tunsi hetkeksi helpotusta.
Kellon ääni kaikui jo kolmatta kertaa yli hiljaisen seudun laaksoihin, joiden yli levisi aamuhämärän hopeanharmaa harso.