Vanhoja talonpoikia, ryhmysauva hihnassa ranteesta riippuen, isopäisiä, lyhytvartaloisia naisia kiipesi mäen kaltaalle nousevaa tietä. He näyttivät tulleen laakson syvimmistä sopukoista.
Kaikki kokoontuivat pieneen kirkkoon. Vanhukset asettuivat lähelle alttarin aitausta, ja pyhäkön täytti kirpeä metsän haju.
Antioco, nuori suntio, joka avusti messussa, heilutti suitsutusastiaa tupruttaen pyhää savua vanhuksiin päin karkoittaakseen tuon hajun. Vähitellen suitsutuspilvi erotti alttarin muusta kirkosta. Ruskeaihoinen nuori suntio valkoisessa kuoripojanpaidassaan ja kalpea pappi tummassa kultakuteisessa messukasukassaan liikkuivat keskellä helmenharmaata pilveä.
Heitä molempia miellytti suuresti suitsutuksesta uhoava savu ja tuoksu, jota he käyttivät runsaasti. Kääntyessään seurakuntaan päin pappi ummisti silmänsä ikäänkuin suojellakseen niitä savulta. Hän rypisti samalla otsaansa. Hän näytti olevan tyytymätön, kun kirkossa oli niin vähän väkeä, ja odottavan lisää tulijoita. Joitakin myöhästyneitä seurakuntalaisia vielä ilmestyikin. Viimeksi saapui Paulon äitikin, ja pappi kalpeni huulia myöten.
Kirje oli siis toimitettu perille. Uhri oli täytetty. Kalmanhiki peitti hänen ohimonsa, ja vihkiessään hostian hän huokasi itsekseen:
— Jumalani, uhraan Sinulle lihani, uhraan Sinulle vereni!
Ja hän kuvitteli näkevänsä lemmittynsä, joka piteli kädessään tuota valkoista paperilippua kuin rippileipää, kuinka hän luki kirjeen läpi ja kaatui kuin kuolleena maahan.
Messun loputtua pappi polvistui väsyneenä mumisten yksitoikkoisesti latinalaisen rukouksen. Seurakunta vastasi, ja pappi tunsi ruumiissaan unen kaltaista uupumusta ja tarvetta heittäytyä pitkäkseen alttarin astuimille ja nukkua siinä kuin paimen kalliolla.
Suitsutussavun lomitse hän näki seinäkomeron lasin takana pienen Neitsyenkuvan, jota rahvas luuli ihmeitätekeväksi. Se oli tumma ja niin hieno kuin kaiverrettu jalokivi kotelossaan. Paulo katseli sitä, kuin olisi nähnyt sen ensi kertaa oltuaan pitkän aikaa poissa. Missä hän olikaan ollut koko tämän ajan? Hän ei oikein muistanut, hänen mielensä oli hämmennyksissä. Mutta äkkiä hän taas havahtui täysin tajuihinsa ja alkoi puhua seurakuntalaisilleen, mikä harvoin tapahtui. Hän puhui murretta, karkealla äänellä, melkein huutaen tuolle maalaisrahvaalle. Parrakkaat ukot kurottivat päätään alttarin aitauksen säleiden väliin paremmin kuullakseen. Polvillaan olevat naiset kuuntelivat puoleksi pelokkaina, puoleksi uteliaina. Nuori suntio seisoi siinä kirja kädessä katsellen pappia soikeilla tummilla silmillään, sitten hän loi katseensa kirkkokansaan ja pudisti päätään ikäänkuin leikillisesti uhaten.
— Niin, pappi sanoi, teidän joukkonne käy päivä päivältä pienemmäksi. Kun käännyn puoleenne, minua melkein hävettää. Minusta tuntuu, kuin olisin paimen, joka on menettänyt laumansa. Ainoastaan sunnuntaisin kirkossa on enemmän väkeä. Näyttää siltä, kuin tulisitte tänne pikemminkin tunnonvaivojen pakosta kuin vakaumuksesta, paremminkin tottumuksesta kuin tarpeesta, samoin kuin muutatte vaatteita, kun menette levolle. Herätkää jo, sanon teille, teidän on kaikkien aika herätä! En tarkoita, että tänne olisi joka aamu tultava perheenäitien ja miesten, joiden jo ennen päivän koittoa täytyy lähteä työhön. Vaan tarkoitan nuoria naisia, vanhuksia, lapsia, kaikkia niitä, joiden näen kirkosta poistuessani seisovan ovensa kynnyksellä tervehtimässä nousevaa aurinkoa. Kaikkien näiden pitää tulla tänne aloittamaan päivänsä Jumalan kanssa, tervehtimään Herraa hänen huoneessaan ja ammentamaan voimaa päivän raadantaan. Jos teette näin, katoaa se kurjuus, joka kalvaa teitä, pahat tavat häviävät, ja kiusaus on pysyttelevä kaukana teistä. On jo aika herätä, herätä varhain aamulla, pestä kasvonsa ja muuttaa ylleen puhtaat vaatteet arkenakin, eikä ainoastaan sunnuntaisin. Odotan siis teitä kaikkia huomisesta alkaen. Rukoilemme sitten yhdessä, ettei Jumala hylkäisi pientä kyläämme, vaan suojelisi sitä niinkuin pienintäkin linnunpesää. Ja niiden puolesta, jotka ovat sairaana, rukoilemme, että he parantuisivat ja voisivat jälleen kulkea tietään.