— Kyllä hän oli kovin vihainen. Ehkä hän ei viime yönä saanut myrskyltä nukkua. Kuulitteko, miten tuuli ulvoi?
Puhuteltu ei vastannut. Hän meni ruokasaliin ja pani pöytään niin paljon leipää ja korppuja, että olisi riittänyt kahdelletoista apostolille. Olihan luultavaa, että hänen Paulonsa palaisi kylästä suuruksetta. Kun hän siinä hääri ja valmisteli pojalleen einettä, ikäänkuin tämä palaisi iloisena ja nälkäisenä paimenen tavoin vuorilta, hän tunsi tuskansa ja omantuntonsa hiukan rauhoittuvan.
Silti omantunnon ääni vaivasi häntä yhä ja herätti hänessä ahdistusta. Suntiopojan huomautus, että pappi ehkä kuluneena yönä ei ollut nukkunut ja sentähden oli niin ärtyisä, kiihdytti hänen levottomuuttaan.
Ja äiti käveli edestakaisin, ja hänen raskaat askelensa kajahtelivat kovasti äänettömissä huoneissa. Hän vaistosi, että vaikka kaikki näytti olevan lopussa, tosiasiassa kaikki oli vasta alussaan. Hän oli täysin oivaltanut poikansa alttarilla lausumat sanat, että täytyi herätä aikaisin, peseytyä ja kävellä. Yhä vain kävellä. Ja äiti kulki edestakaisin kuvitellen mielessään kävelevänsä todella eteenpäin. Hän siivosi poikansa huoneen. Kuvastin ja hajuvesien tuoksu saivat hänet levottomaksi, vaikka välit tuohon naiseen olikin katkaistu.
Hänen Paulonsa kasvot ilmestyivät kalpeina ja jäykkinä kuin kuolleella hänen eteensä tuossa kirotussa peilissä; ne pilkoittivat esiin seinällä riippuvasta kauhtanasta, ne näyttivät hengittämättä lepäävän vuoteen pieluksella.
Jokin outo seikka painoi hänen sydäntään, kuin olisi jokin sisäelin halvautunut ja estänyt häntä vapaasti hengittämästä.
Vaihtaessaan pielukseen uuden päällyksen ja ottaessaan pois sen, jonka Paulo yöllä oli kostuttanut tuskanhiellään, äiti ajatteli ensi kerran elämässään:
— Miksi eivät papit saa mennä naimisiin?
Ja hän ajatteli, että Agnese oli rikas, että hänellä oli iso talo, kasvi- ja puutarhoja, tiluksia.
Sitten hän luuli tekevänsä kauhean synnin näin ajatellessaan. Hän muutti pielukseen uuden päällyksen ja palasi huoneeseensa.