Kävellä, kävellä eteenpäin. Olihan hän kävellyt aamun sarastuksesta saakka, mutta oli vasta tien alkupäässä. Ja oikeastaan, miten ikinä kuljemmekin, lopulta palaamme aina samaan paikkaan. Äiti laskeutui alakertaan ja istuutui kamiinan ääreen Antiocon viereen, joka oli hievahtamatta paikoillaan, sillä hän oli päättänyt odottaa vaikka koko päivän tavatakseen jälleen esimiehensä ja tehdäkseen sovinnon hänen kanssaan.
Poika istui liikkumatta sääret hajallaan ja kädet polvilla ja sanoi lievästi soimaten:
— Teidän olisi pitänyt viedä hänelle kahvi kirkkoon, niinkuin silloin, kun hän ripittää naisia, mikä aina vie aikaa. Kyllä hänen nyt on nälkä!
— Kuka osasi arvata, että häntä kutsuttaisiin niin kiireesti! Ehkä vanhus on kuolemaisillaan.
— Se ei ole sanottu. Ukon veljenpojat toivovat hänen pian kuolevan, sillä hänellä on rahoja. Kyllä minä sen äijän tunnen. Näin hänet kerran käydessäni isäni kanssa siellä vuoren harjalla. Hän istui päivänpaisteessa kivikossa koira ja kesy kotka vierellään ja ympärillään eläinten raatoja. — Ei Jumala tahdo sellaista.
— Mitä hän sitten tahtoo?
— Hän tahtoo, että elämme ihmisten parissa ja muokkaamme maata, sekä ettemme piilota rahojamme, vaan että annamme ne köyhille.
Suntiopoika puhui kuin mies ainakin. Papin äiti heltyi.
Tuostakin, että Antioco puhui noin hyvin ja järkevästi — siitä kaikesta pojan oli kiittäminen hänen Paulonsa opetuksia. Paulo opetti kaikille hyvyyttä, viisautta, kokemusta. Jos hän vain tahtoi, hän saattoi muuttaa ikäihmistenkin vakaumuksen, joilla kuitenkin oli piintyneet mielipiteensä, jopa sai kilteiksi vallattomat lapsetkin.
Äiti huokasi kumartuessaan siirtämään kahvipannua lähemmäksi hiillosta.