— Puhutpa kuin jumalinen mies ainakin, pikku Antioco. Saammepa nähdä, teetkö isona todella niin, annatko rahasi köyhille.
— Annan köyhille kaiken. Ja minä saan paljon rahaa, kun äitini ansaitsee kolikoita ravintolallaan. Ja isäni on metsänvartia ja hänkin ansaitsee. Kaiken, minkä omistan, annan köyhille: onhan se Jumalan tahto, ja sitten hän kyllä pitää huolen meistä. Sanoohan raamattu: "Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja taivaallinen Isämme ruokkii ne. Ja laakson lilja on paremmin vaatetettu kuin kuningas".
— Aivan oikein, Antioco, jos nimittäin ihminen on yksin. Entä jos on lapsia?
— Se on yhdentekevää. — Minulla ainakaan ei tule olemaan lapsia.
Eihän papeilla saa olla lapsia.
Äiti kääntyi katselemaan häntä. Hän näki pojan kasvot sivulta avoimen pihaoven kehystäminä. Nuo kasvot olivat tummat, puhdaspiirteiset ja lujat kuin pronssiin valetut. Pitkät ripset verhosivat isoteräisiä silmiä. Äiti oli vähällä purskahtaa itkuun.
— Aiotko siis todella papiksi, Antioco?
— Aion kyllä, jos Jumala suo.
— Papit eivät voi ottaa puolisoa itselleen. Entä jos sinä tahtoisit?
— Eivät papit saa mennä naimisiin, sillä Jumala kieltää sen.
— Jumalako? — Paavipahan sen kieltää, äiti virkkoi hiukan kiivaasti.