— Paavi on Jumalan sijainen maan päällä.
— Mutta ennen muinoin oli papeillakin vaimo ja lapsia, niinkuin nytkin protestanttisilla papeilla.
— Se on eri asia, poika sanoi kiivastuen. — Meiltä se on kielletty.
— Muinaiset papit — —
Mutta suntiopoika oli järkähtämätön vakaumuksessaan.
— No niin, muinaiset papit! Mutta sitten he pitivät neuvottelun ja tekivät päätöksen, että ei. Ja kaikkein nuorimmat heistä huusivat kovimmin: Ei! Ja niin pitää oleman.
— Kaikkein nuorimmat! äiti toisti puoleksi itsekseen. — Mutta he eivät vielä tiedä, mitä tekevät. Myöhemmin he voivat katua, voivat eksyä oikealta tieltä, hän lisäsi melkein kuiskaten. Voivat ruveta järkeilemään, kuten entinen pappivainaja.
Hän värisi kammosta. Hän katseli ympärilleen päästäkseen varmuuteen, ettei aave ollut siellä. Ja hän katui, että oli manannut sen esiin. Ei hän enää tahtonut ajatella tuota kadotettua, ei ainakaan tämän asian yhteydessä.
Antiocon kasvot muutoin kuvastivat syvää paheksumista
— Ei hän ollut mikään oikea pappi. Se oli pirun veli, joka oli tullut maailmaan. Jumala meitä mokomista varjelkoon. Sitä pahusta ei pidä ajatellakaan.