Ja hän teki ristinmerkin. Sitten hän kysyi:
— Kuinka niin katua? Katuuko sitten hän, teidän poikanne?
Äiti kärsi kuullessaan Antiocon noin puhuvan. Hän olisi tahtonut uskoa pojalle jotakin tuskastaan ja antaa hänelle varoittavia neuvoja tulevaisuuden varalle. Ja samalla hän melkein tunsi iloitsevansa hänen sanoistaan. Hänestä oli, kuin tuon viattoman nuorukaisen omatunto olisi puhunut hänelle hyväksyen hänen tekonsa ja rohkaisten häntä.
— Onko minun Pauloni sanonut, että hänkin on tyytyväinen eläessään näin? hän kysyi hiljaa.
— Jollei hän sanoisi sitä, niin kuka sitä sitten sanoisi? Totta kai hän sen sanoo. Eikö hän sitten puhu siitä teille? Olisiko tuo ehkä somaa: pappi vaimonsa vieressä ja lapsi sylissään! Hänen, jonka tulee käydä kirkossa jumalanpalvelusta toimittamassa, pitäisi ensin ottaa parkuva lapsi syliinsä! Johan sen ajatteleminenkin panee nauramaan katketakseen. Teidän poikanne lapsi käsivarrella ja toinen maassa nykimässä hänen kauhtanastaan!
Äiti hymyili. Mutta ajatellessaan, että tässäkin talossa voisi olla pienokaisia juoksentelemassa huoneissa, hän tunsi sisimmässään outoa levottomuutta. Antioco hymyili silmät säihkyen ja hampaat välkkyen ruskeissa kasvoissa. Mutta hänen hymyssään oli jotakin julmaa.
— Papin rouva, olisipa se hullunkurista! Kun nuo molemmat menisivät kävelylle, näyttäisi takaa siltä, kuin siinä olisi kaksi naista. Ja kun tuo rouva tahtoisi mennä ripille, hänen täytyisi tunnustaa syntinsä omalle miehelleen kylässä, missä ei ole toista pappia.
— Entä äiti? Kenelle minä sitten tunnustan syntini?
— Äidin laita on toisin. — Ja kenet sitten poikanne ottaisi vaimokseen? Ehkä Kuningas Nicodemon pojantyttären?
Poika nauroi taas. Tuo tyttö, jota hän tarkoitti, oli seudun rumin nainen, ontuva ja typerä. Mutta poika kävi vakavaksi, kun äiti virkkoi hiljaa ikäänkuin vieraan tahdon pakottamana: