— No olisihan niitä muita, esimerkiksi Agnese.
Antioco mutisi kateellisena:
— Vai hän! Mutta hän on ruma, hän ei miellytä minua, eikä häntäkään…
Huomaamattaan äiti alkoi kehua Agnesea melkein kuiskaten, jottei kukaan muu kuin poika olisi sitä kuullut. Antioco istui kädet yhä ristissä polvilla pudistaen päätään. Hänen alahuulensa, joka oli heloittavan punainen kuin kirsikka, rypistyi ylenkatseellisesti.
— Ei! Ei! En voi kärsiä häntä, jos tahdotte tietää. Hän on ruma, ylpeä ja vanha. Ja lisäksi…
Käytävästä kuului askelia. Molemmat jäivät äkkiä ääneti odottamaan.
* * * * *
Paulo laski lakkinsa lähimmälle tuolille ja istuutui katetun pöydän ääreen. Äidin kaataessa hänelle kahvia hän kysyi tyynesti:
— Veittekö kirjeen perille?
Tämä vastasi myöntäen ja nyökäytti päätään keittiöön päin varoittaen, ettei poika kuulisi heidän puhettaan.