— Kuka siellä on?
— Antioco.
— Antioco! pappi kutsui. Yhdellä hyppäyksellä poika riensi hänen luokseen lakki kädessä seisoen suorana kuin pieni sotamies.
— Antioco, sinun pitää mennä kirkkoon ja panna kaikki kuntoon.
Vanhukselle on annettava viimeinen voitelu.
Poika ei ilolta voinut vastata. Paulo ei siis enää ollut vihainen eikä ajatellut hänen erottamistaan ja toisen ottamista sijalle!
— Odotahan, oletko jo saanut einettä?
— Hän ei ole välittänyt eineestä, ei häntä koskaan saa ottamaan mitään, äiti selitti.
— Istu tuohon, pappi käski. Anna hänelle jotakin, äiti. Ja syö nyt vain.
Poika ei ensi kertaa istunut papin pöydässä. Hän totteli siis ujostelematta. Mutta hänen sydämensä sykähteli kiivaammin. Hän älysi, että papin tavassa kohdella häntä oli jotakin uutta ja outoa. Puhuihan hän toisin kuin ennen. Poika ei osannut selvittää itselleen, minkä tähden ja kuinka, mutta äänenpainossa oli jotain erikoista.
Ja poika katsoi pappia silmiin, kuin olisi nähnyt hänet ensi kerran, ja tunsi sisimmässään iloa, mutta myöskin nöyryyttä. Ja uudet tunteet, kiitollisuus, ylpeys ja toivo täyttivät hänen sydämensä kuin pesän, joka on täynnä lämpöisiä, piipittäviä, lentokykyisiä linnunpoikasia.