— Ja muista sitten kello kaksi tulla oppitunnillesi. Onpa jo aika vakavasti käydä käsiksi latinaan. Tilaan uuden kieliopin, sillä omani on kovin vanha, viime vuosisadalta.
Antioco herkesi syömästä. Hänen kasvonsa olivat hulmahtaneet punaisiksi, ja hän tarjoutui innoissaan tekemään palvelusta, missä ikänä isäntä saattoi tarvita häntä. Pappi katsoi poikaan hymyillen. Mutta äkkiä hän käänsi kasvonsa ikkunaan, josta näkyivät kukkulalla aamun kultahohteessa värähtelevät pensaat, ja näytti ajattelevan jotakin muuta. Antioco huomasi jälleen olevansa yksin ja hylätty. Allapäin hän kokoili muruja pöydältä, kääri huolellisesti kokoon pöytäliinan ja kantoi kupit keittiöön. Hän tarjoutui pesemäänkin ne, ja sen hän olisi tehnyt hyvin, hän kun oli tottunut puhdistamaan laseja äitinsä viinituvassa. Mutta papin äiti ei sitä sallinut.
— Joudu, joudu kirkkoon järjestämään kaikki valmiiksi, hän sanoi pojalle kuiskaten ja työnsi häntä hiljaa menemään. Poika lähtikin, mutta matkalla kirkkoon hän poikkesi kotiinsa ilmoittamaan, että pappi aikoi käydä tervehtimässä häntä, jotta äiti tietäisi hyvin siivota kaikki paikat.
Papin äiti oli sillä välin tullut takaisin ruokasaliin, jossa Paulo vielä istui lukemassa lehteä.
Tavallisesti tämä kotiin palattuaan vetäytyi omaan huoneeseensa. Mutta tuona aamuna häntä peloitti mennä sinne. Hän luki lehteä, mutta ajatteli muuta. Hän ajatteli kuolevaa vanhaa metsästäjää, joka mainitsi hänelle kaihtaneensa ihmisten seuraa, he kun ovat "itse ilmetty paha". Ja ihmiset sanoivat häntä ivaten "Kuninkaaksi", niinkuin juutalaiset Kristusta.
Mutta tuon vanhuksen tunnustus ei sanottavasti pystynyt kiinnittämään hänen ajatuksiaan. Enemmän hän ajatteli Antiocoa ja hänen vanhempiaan, joilta hän aikoi kysyä, olivatko he omantunnon mukaisesti punninneet, mitä tekivät suostuessaan pojan haaveiluihin ja lapselliseen päätökseen ruveta papiksi. Mutta sisimmässään hän tunsi, että tämäkään ei sinä hetkenä ollut hänestä erittäin tärkeää. Hänelle oli kaikkein tärkeintä paeta omia ajatuksiaan; ja kun äiti astui sisään, hän painoi päänsä kumaraan tietäen, että äiti yksin vaistosi hänen todellisen mielentilansa.
Nöyränä hän painoi päänsä alas, mutta ajatuksissaan hän toisti: "Ei!
Ei! Ei ikinä!"
Hän ei tahtonut kysyä äidiltään sen enempää. Olihan kirje viety perille. Mitä muuta hän enää tahtoikaan tietää?
Hautakivi oli paikoillaan. Kuinka se painoi hänen niskaansa! Hän tunsi olevansa elävältä haudattu tuon kiven alle.
Äiti korjasi kaikki astiat ruokasalin kaappiin.