Hiljaisuudessa Paulo kuuli lintujen viserryksen kukkulalta ja kivenhakkaajan tahdikkaan kalkutuksen. Tuntui siltä, kuin maailman ääri olisi ollut tässä, kuin viimeinen suoja, missä ihmisiä asusti, olisi ollut tämä pieni valkoinen huone mustuneine huonekaluineen ja kuluneine permantolaattoineen, joille ikkunasta heijastui värähdellen vihreähohteinen valo, niin että huone näytti yksinäisen vanhan linnan vankikomerolta.
Paulo oli juonut kahvinsa ja syönyt korppuja kuten muinakin päivinä. Nyt hän luki uutisia kaukaisesta maailmasta. Kaikki oli aivan entisellään. Mutta äiti olisi kernaammin nähnyt, että hän olisi noussut yläkerrassa olevaan huoneeseensa ja sulkeutunut sinne. Mutta kun hän nyt oli jäänyt siihen istumaan, hänen olisi ainakin pitänyt uudelleen kysyä, kenelle ja millä tavoin äiti oli antanut kirjeen. Kuppi kädessä äiti meni keittiön ovelle asti; sama kuppi kädessä hän palasi pöydän ääreen.
— Paulo, annoin kirjeen hänen omaan käteensä. Hän oli jo jalkeilla, käveli puutarhassa.
— Hyvä, Paulo sanoi kohottamatta katsettaan sanomalehdestä.
Mutta äiti ei voinut poistua, ei voinut vaieta. Jokin hänen omaa tahtoaan, Paulonkin tahtoa voimakkaampi seikka pakotti hänet puhumaan. Hän nielaisi syvään poistaakseen karvaan maun suustaan ja tuijotti kupin pohjassa olevaan japanilaiseen maisemaan, joka kahvitilkan läpi näytti tummalta.
— Hän käveli puutarhassa, hän nousee varhain aamulla. Menin suoraa päätä hänen luokseen ja annoin hänelle kirjeen. Ei kukaan nähnyt sitä. Hän otti sen käteensä ja katseli sitä, mutta ei avannut kuorta. Minä sanoin: 'Siihen ei tule vastausta', ja aioin poistua. Mutta hän virkkoi: 'Odottakaa!' — Nyt hän avasi kirjeen ikäänkuin osoittaakseen minulle, ettei tässä ollut kysymys salaisuudesta. Ja hänen kasvonsa valahtivat valkeiksi kuin hänen kädessään pitelemänsä paperi. Ja hän sanoi ainoastaan: 'Herran haltuun!'
— Riittää, riittää! Paulo keskeytti kohottamatta silmiään, mutta äiti näki hänen silmäripsiensä räpyttävän ja kasvojensa kalpenevan kuten tuonnoin Agnesella. Hän luuli jo poikansa pyörtyvän siihen paikkaan. Mutta sitten sydämestä takaisin syöksyvä veri tummensi hänen kasvonsa polttavan punaisiksi. Nämä olivat kauheita hetkiä, jotka sentään oli kestettävä ja voitettava.
Äiti avasi suunsa sanoakseen vielä jotakin, ainakin kuiskatakseen: 'Näetkö nyt, mitä olet tehnyt, miten paljon pahaa itsellesi ja hänelle?' Mutta Paulo oli nostanut päänsä pystyyn, nykäisi sen sitten taapäin karkoittaakseen intohimon pahan veren ja virkkoi luoden häneen uhkaavan katseen:
— Nyt riittää! Kuulitteko? En totisesti tahdo kuulla tästä enempää.
Muuten teen, mitä itse uhkasitte tehdä eilisiltana: lähden tieheni.
Hän nousi rajusti, mutta ei mennyt huoneeseensa, vaan lähti uudelleen ulos. Äiti vetäytyi keittiöön kuppi vapisevissa käsissään. Hän laski sen käsistään ja horjahti hervottomana lieden reunaa vasten. Hänestä tuntui, että Paulo oli ainaiseksi lähtenyt pois. Jos tämä palasikin, ei hän enää ollut hänen oma Paulonsa, vaan pahan intohimon valtaama onneton mies, joka katseli uhkaavin silmin kuin rosvo väijyksistään jokaista, joka uskalsi asettua hänen tielleen.