Paulo käveli kuin kodistaan pakeneva, kun ei ollut tahtonut mennä huoneeseensa, jonne luuli Agnesen salaa tunkeutuneen odottamaan häntä kasvot kalman vaaleina ja kirje kädessä. Hän oli paennut kotoa paeten omaa itseään. Ja intohimo ajoi häntä pois riehuen hänen sisimmässään raivokkaampana kuin viime yön myrsky.
Hän kulki niityn poikki tietämättä miksi. Tuntui siltä, kuin salainen voima olisi vetänyt häntä kohti Agnesen talon seiniä ja puutarhan muuria, ja kuin hän niistä olisi ponnahtanut takaisin aukiolle, jonka matalalla aitauksella istui vanhuksia ja jossa hääri lapsia ja kerjäläisiä. Hän puhutteli eräitä heistä kuulematta heidän vastauksiaan. Sitten hän laskeutui viettävää tietä pitkin laaksopolulle asti, mutta ei nähnyt kylää, tietä eikä laaksoa. Maailmankaikkeus oli ylösalaisin, se oli romahtanut kasaan suunnattomaksi sekasorroksi, jonka muodostivat kivet, sirpaleet, rauniot. Ja hän kumartui katsomaan tuota kaikkea, niinkuin lapset kurkistavat kuilujen syvyyksiin tien varresta kallion kielekkeeltä.
Hän palasi takaisin kirkolle päin. Kapeat kylätiet olivat tyhjänä. Pihamuurien yli kurottautui jokunen persikkapuun oksa kypsine hedelmineen. Syyskuun kuulakalla taivaalla vaelsi rauhallinen lauma valkoisia hattaroita.
Jostakin talosta kuului kangaspuiden helskettä, toisesta rintalapsen itkua.
Maapoliisi, jolle myös oli uskottu kylänvartian toimi, seudun ainoa viranomainen, jonka puku, siniset punaviiruiset housut ja haalistunut samettinuttu, muistutti osaksi metsästäjää, osaksi virkamiestä, saapasteli tiellä taluttaen hihnasta isoa koiraa. Koira oli mustan ja punaisen kirjava, ja sen silmät kiiluivat verestävinä. Se muistutti sutta, toisten mielestä leijonaa. Kaikki kylän asukkaat, kaikki laakson talonpojat, rinteiden paimenet ja metsästäjät, lapset ja varkaat tunsivat sen ja pelkäsivät sitä. Vartia piti sen luonaan yöllä ja päivällä, osittain siksikin, että pelkäsi jonkun yrittävän tappaa sen myrkyllä. Nähdessään papin koira murisi. Mutta yksi ainoa isännän sana sai sen vaikenemaan, ja se painoi päänsä alas.
Mies pysähtyi tervehtien pappia sotilaallisesti. Sitten hän virkkoi juhlallisesti:
— Varhain tänä aamuna kävin katsomassa sairasta. Kuume: neljäkymmentä. Valtimo: satakaksi. Minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan hänellä on munuaistulehdus. Pojantytär tahtoi, että määräisin potilaalle kiniiniä. (Mies piti kotonaan lääkkeitä ja kävi sairaiden luona osaksi virkansa puolesta, osaksi siksi, että ihmiset olisivat pitäneet häntä lääkärin apulaisena, tämä kun kävi kylässä vain kahdesti viikossa). Mutta minä sanoin, hän jatkoi sitten: 'Ollaanpa hissuksiin, tyttöseni; minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan tässä tarvitaan ulostusainetta eikä kiniiniä'. Nainen itki vuodattamatta kuitenkaan kyyneltäkään. Iskeköön Jumala minut salamallaan kuoliaaksi, jos tässä puhun liian rohkeasti! Ja hän tahtoi, että lähtisin päätä pahkaa noutamaan lääkäriä. — 'Lääkäri tulee sunnuntaiaamuna varhain, siis huomenna', sanoin siihen. — 'Ja jos sinulla on semmoinen hätä, niin lähetä omalla kustannuksellasi mies noutamaan häntä. Potilas voi kyllä maksaa lääkärinkulut, kun jo makaa henkitoreissaan, eikä eläessään ole tuhlannut kolikkoakaan'. Oliko se oikein sanottu?
Juhlallisen näköisenä mies odotti papilta tunnustusta. Mutta tämä katseli koiraa, joka alistuvana ja nöyränä noudatti herransa tahtoa, ja ajatteli:
— Jospa voisi noin hihnasta taluttaa intohimojaan!
— No niin, hän sitten virkkoi hajamielisesti. Kyllä kai lääkäriä voi odottaa huomisaamuun. Sairaan tila on tosin arveluttava…