— No niin, jos on arveluttava, vartia intti mielipiteestään luopumatta ja hiukan harmissaan papin välinpitämättömyydestä, niin lähettäköön miehen noutamaan lääkäriä. Sairas jaksaa kyllä maksaa. Sen miehen kukkaro ei ole tyhjä. Mutta pojantytär ei välittänyt edes minun määräyksestäni, hän ei edes antanut sairaalle ulostusainetta, jota neuvoin ottamaan ja jonka itse vartavasten olin valmistanut.
— Meidän olisi ennenkaikkea pitänyt antaa hänelle Herran Ehtoollista, pappi huomautti.
— Olettepa itse neuvonut minulle, että sairaalle voi antaa
Ehtoollista, vaikka hän ei olekaan paastonnut.
— No niin, pappi sanoi käyden kärsimättömäksi, vanhus ei tahtonut nauttia ulostuslääkettä. Hän puri yhteen hampaansa, ja hänellä on vielä kaikki tallella ja terveinä; ja hän hosui nyrkeillään kuin terve ihminen.
— Joka tapauksessa, minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan, pojantyttären ei olisi sopinut käskeä minua, poliisia ja kylän vartiaa, päistikkaa lähtemään noutamaan lääkäriä, ikäänkuin olisin tavallinen renki! Eihän tässä ollut kysymys mistään haavasta, niin ettei se kuulu minun virkavelvollisuuksiini. Minulla on muuta tehtävää. Pitää mennä joen kaalamopaikalle; minulle on, nähkääs, ilmoitettu, että joku "hyväntekijä" on pistänyt dynamiittia veteen tappaakseen taimenet sukupuuttoon. Hyvästi!
Mies tervehti jälleen sotilaallisesti ja lähti tiehensä. Tuntiessaan hihnan nykäyksen koira, joka vaistomaisesti tajusi isäntänsä paheksumisen, lähti liikkeelle heiluttaen julmaa häntäänsä. Se ei enää murissut, mutta käänsi päänsä pappiin päin katsoen häneen peloittavilla pedonsilmillään.
Kauempana istui Antioco kirkkomuurilla jalavan siimeksessä. Hän odotti siinä pantuaan kaikki kuntoon vanhuksen viimeisen voitelun varalta. Nähdessään papin hän juoksi messupaita kädessään edeltä sakaristoon.
Käden käänteessä molemmat olivat valmiit. Papilla oli yllään messukasukka ja stola, kädessä pyhää öljyä sisältävä hopea-astia; Antioco oli pukeutuneena nilkkoihin valuvaan punaiseen kaapuun; kädessään hänellä oli kultaripsuinen päivänvarjo, jonka hän oli avannut pitäen sitä papin yläpuolella suojellen häntä ja hopearasiaa auringon polttavilta säteiltä. Itse hän kulki päivänpaisteessa, ja hänen kaapunsa pisti silmiin räikeän punaisena papin valko- ja mustapukuisen olemuksen rinnalla. Pojan kasvoilla oli perin vakava, melkein murheellinen ilme. Hän kuvitteli olevansa pyhien esineiden vartia, saaneensa Herralta tehtäväkseen suojella vihkiöljyä sisältävää pyhää astiaa. Tämä ei kuitenkaan voinut estää häntä nauramasta hiljaa itsekseen, vaikka hän koettikin salata hilpeyttään puremalla kovasti hammasta, nähdessään vanhusten papin kulkiessa ohi armonvälikappaleineen typerännäköisinä hypähtävän portailta ja poikien polvistuvan seinään päin eikä kasvot pappia kohti. Antioco kilisytti kulkustaan joka oven edessä ilmoittaakseen sisällä olijoille, että Herran Sakramentti kulki ohi. Koirat haukkuivat, ja kangaspuiden helske taukosi. Naiset pistivät päänsä ulos ikkunoista ja puukuisteilta, ja koko kylä oli pyhän, salaperäisen tunnelman vallassa.
Nainen, joka vesiastia pään päällä tuli alhaalta lähteeltä, laski astian maahan ja polvistui lähelle pappia.
Paulo kalpeni tuntiessaan naisen Agnesen palvelijattareksi. Siinä oli astiassa vesi, jolla Agnese huuhtelisi kyynelensä. Ja kostea saviastiakin näytti itkevän.