Pappia puistatti niin raju väristys, että hän tarrautui tiukasti kiinni hopeamaljaan ikäänkuin saadakseen siitä tukea.
Lasten lauma kasvoi kasvamistaan sitä mukaa kuin lähestyttiin sairaan asuntoa. Tuossa se jo kohosi tien laakson puoleisella reunalla. Se oli korkea, hakkaamattomista kivistä kyhätty talo, ainoassa ikkunassa ei ollut lasia. Sen edessä levisi kivillä laskematon piha, jonka ympäri kulki matala muuri.
Ovi oli selkiselällään. Pappi tiesi, että sairas lepäsi vaatteet yllä olkimatolla alakerrassa. Hän meni sisään mumisten rukousta, ja Antioco sulki päivänvarjon ja kilisytti kulkusta lapsiin päin karkoittaakseen heidät kuin hyttyset. Mutta huone oli autio, olkimatto tyhjä. Kenties sairas oli suostunut paneutumaan vuoteeseen, tai hänet oli yksinkertaisesti siirretty sinne; eihän hän enää pystynyt vastustelemaan, kun oli aivan hengenheittona.
Pappi työnsi toiseen huoneeseen johtavan oven auki, mutta sekin oli tyhjä. Hän asettui sitten ulko-ovelle ja näki vanhuksen pojantyttären kiipeävän tietä ylös liikaten ja hengästyneenä pullo kädessä. Hän oli ollut hakemassa poliisilta lääkettä.
— Missä sairas on? pappi kysyi tytöltä tämän tullessa sisään ja tehdessä ristinmerkin. Kun tyttö ei nähnyt isoisäänsä huoneessa, hänen silmänsä laajenivat kauhusta, ja hän parkaisi pelästyksissään.
Ulkona poikanulikat hyppäsivät alas muurilta ja tunkeutuivat ovelle asti. Kun Antioco kielsi heitä tulemasta sisään, he alkoivat mukiloida häntä nyrkeillään ja nykiä hänen kaapuaan. Mutta heti kun pappi, joka oli liikkaavan tytön kanssa turhaan hakenut sairasta sisähuoneista, jälleen ilmestyi ovelle hopeamalja yhä kädessään, pojanvekarat hajosivat kuin akanat tuuleen.
— Häntä ei näy. Minne hän on voinut mennä? vanhuksen pojantytär huusi töytäillen sinne tänne.
Silloin eräs poikanen puikahti esiin polun pensasaidan takaa ja tunkeutui kädet housuntaskuissa papin luo virkkaen:
— Etsittekö Kuningasta? Se tallusti tuonne alamäkeen.
— Minne päin?