— Tuonne! tuonne! pikku mies selitti nyökäten päällään laaksoon päin.
Pojantytär syöksyi rinnettä alas, pojat perässä. Pappi viittasi Antiocolle, että hän avaisi päivänvarjon, ja hitaasti, äänettöminä ja vakavina he palasivat kirkkoon. Ihmisiä alkoi tulvia taloista tielle, ja uutinen vanhuksen paosta levisi suusta suuhun.
* * * * *
Paulo istui taas pöydän ääressä rauhallisessa ruokasalissa, jossa äiti tarjosi einettä. Ei tuntunut enää niin kiusalliselta, kun oli puheenaihetta. Keskusteltiin Kuningas Nicodemon paosta. Antioco oli juossut laskettuaan tuolille maljan, laukun ja vaipan, hankkimaan uutisia paenneesta. Hän palasi takaisin kertoen eriskummaisia asioita: Vanhus oli kadoksissa, ja hoettiin eräiden sukulaisten vieneen hänet piiloon, he kun tahtoivat anastaa hänen säästönsä. Joku koiranhammas ilkkui:
— Hänen koiransa ja kesy kotkansa tulivat vuorenhuipulta ja veivät äijän mukanaan!
— Tuo puhe koirasta on joutavaa, Antioco huomautti, mutta juttu kotkasta ei ole hullumpi. Kun olin pikkupoika, muistan, miten kotka vei pihastamme aika lihavan lampaan.
Toistamiseen käytyään tiedustelemassa Antioco palasi kertoen, että sairas oli nähty tiellä hänen kiivetessään kuolemaan vuorenhuipulle. Kuolinkamppailun kuume ajoi häntä eteenpäin; hän kulki kuin unissakävijä. Sukulaiset eivät tahtoneet häntä kiihoittaa eivätkä pahoittaa hänen mieltänsä, ja niin he olivat saattaneet hänet takaisin hänen majaansa vuoren huipulle.
— Istuhan syömään, pappi sanoi pojalle.
Ja Antioco istuutui entiselle paikalleen ensin vilkaistuaan papin äitiin nähdäkseen, mitä tämä arveli asiasta.
Äiti hymyili ja viittasi häntä tottelemaan. Pojasta tuntui, kuin olisi hänestä tullut perheenjäsen.