— Pyydän anteeksi, että toin tämän eläimen sisälle. Mutta se on puhdas eikä häiritse, sillä se tajuaa hyvin, missä on.
Koira seisoi todellakin alallaan, silmät maahan luotuina, häntä heiluen.
Vartia jatkoi:
— On kysymys vanhasta Nicodemo Paniasta, "Kuningas Nicodemosta". Hänet tavattiin vuoristomajastaan ja hän lausui haluavansa nähdä teidät ja saada viimeisen voitelun. Minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan…
— Pyhä Jumala! — pappi huudahti kärsimättömänä. Mutta oitis hän lapsellisesti ilostui ajatellessaan, että saisi lähteä vuoristoon ja että tämä ruumiillista ponnistusta kysyvä retki voisi helpoittaa hänen surutaakkaansa.
— Hyvä, hyvä, hän heti jatkoi. — Täytyy hankkia ratsu. Millainen on tie?
— Huolehtiminen ratsusta ja sopivan tien valinnasta kuuluu minun velvollisuuksiini.
Pappi tarjosi vartialle viiniä. Periaatteesta tämä aina kieltäytyi nauttimasta mitään, edes viinilasia. Mutta tuona hetkenä hänen mielestään hänen maallinen velvollisuutensa ja papin hengellinen velvollisuus siinä määrin sointuivat yhteen, että hän suostui tarjoukseen. Juotuaan hän kaasi viimeisen tilkan maahan — maaemon oli saatava osansa kaikesta ihmisen nauttimasta ravinnosta — ja kiitti sotilaallisesti. Silloin Paulo huomasi koiran heiluttavan vilkkaammin häntäänsä ja katselevan häntä ystävällisin silmin.
Antioco avasi nyt ketterästi oven ja jäi ruokasaliin odottamaan. Hän oli pahoillaan, että äitinsä tuona päivänä turhaan sai odottaa papin käyntiä. Istuihan hän vasiten tuota tärkeää tilaisuutta varten puhdistetussa viinituvassa, tarjotin valmiiksi varustettuna. Mutta velvollisuus ennenkaikkea.
— Mitä minun on otettava mukaan? kysyi poika matkien vartian juhlallista äänenpainoa. Otanko päivänvarjonkin?