— Mene matkoihisi, senkin hevospaarma! Nina Masian ruumiista lähtenyt riivaaja näyttää menneen sinun ruumiiseesi.
— Häh? Riivaajako?
— Niin juuri, sanoi Antioco arvokkaasti, tänään iltapäivällä "hän" ajoi paholaisen Nina Masiasta. Tuossa se tyttö tuleekin.
Taluttaen tyttöä kädestä leski tuli ulos pappilan ovesta. Pojat ryntäsivät häntä vastaan, ja muutamassa silmänräpäyksessä uutinen ihmeestä levisi ympäri kylää. Silloin saatiin nähdä melkein samanlainen näky kuin papin saapuessa paikkakunnalle. Koko kylän väki kokoontui kirkon eteen, ja Nina Masia nousi äitinsä taluttamana kirkon portaille. Seisoessaan siellä ruskeana ja jäykkänä kuin puukuva, vihreät silmät ja punainen huivi pistäen esiin, hän tuona hetkenä näytti tämän vielä taikauskoisen vakaumuksen kannalla olevan yksinkertaisen rahvaan epäjumalalta.
Naiset itkivät ja tahtoivat käsin kosketella häntä. Tällävälin oli vartia saapunut koirineen, ja pappi ratsasti aukean paikan poikki. Jonossa kulkien, rukouksia mutisten rahvas riensi vastaanottamaan häntä. Pappi viittasi kädellään kiitellen oikealle ja vasemmalle. Mutta tämä rahvaan mielenosoitus teki hänet alakuloiseksi, tai oikeammin se oli hänelle vastenmielinen. Saavuttuaan siihen kohtaan, mistä tie alkoi laskeutua rinnettä alas, hän pysähdytti hevosensa ja näytti aikovan puhua jotakin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän kannusti ratsua ja karautti pois. Epätoivoinen vaisto ajoi häntä pakenemaan laaksoon, katoamaan olemattomiin sille autiolle aavikolle, joka avautui hänen eteensä.
Tuuli kiihtyi. Iltapäivän auringon paahteessa kaikki puut ja pensaat värähtelivät kiiltävinä. Joenpinta kuvasteli taivaan sineä, ja myllyn ratas näytti jauhavan jalokiviä. Vartia, hänen koiransa ja Antioco lipas kädessä astuivat jäljessä totisina, arvostaan tietoisina. Pappi alkoi nyt ratsastaa käymäjalkaa. Joen toisella puolen maantie jatkui polkuna nousten vuoren tasannetta kohti. Kiviä ja muurinkatkelmia, juurinen irtinyhdettyjä puita ja sinivatukkapensaita oli polun varsilla. Länsituuli puhalsi ilmaan leppoisaa lämpöä ja kuljetteli vahvoja tuoksuja, aivan kuin se olisi riuhtaissut mukaansa ja siroitellut ympärilleen ajuruohoa ja metsäruusuja.
He nousivat yhä ylemmäksi vuorenrinnettä. Kun polun mutkassa kylä häipyi näkyvistä, ympäröi heitä vain tuulen henki, kalliot ja auer, joka näköpiirin rajalla sulatti yhteen taivaan ja maan.
Tämäntästä koira haukkui, ja villit koirat tuntuivat vastaavan. Mutta se olikin vain kaiku.
Puolitiessä pappi pyysi Antiocoa nousemaan satulan taakse istumaan. Mutta poika epäsi tarjouksen luovuttaen vain, vaikka vastenmielisesti, ratsastajalle lippaan. Sitten hän yritti keskustella vartian kanssa. Turha yritys. Vartia piti asemaansa erikoisen tähdellisenä ja pysähtyi vähän päästä rypistäen otsaansa. Nykäisten lakinlippaa alemmaksi silmille hän loi katseen ympärilleen, ikäänkuin kaikki läheiset maat olisivat olleet hänen tiluksiaan ja kuin niitä olisi uhannut vaara. Silloin koirakin aina seisahtui ja veti väristen ilmaa sieraimiinsa.
Kaikki oli kuitenkin rauhallista ja turvallista tuona lempeätuulisena iltapäivänä. Keskellä tätä kivi- ja pensaserämaata ilmestyi silloin tällöin kallioiden huipuille vain nopeajalkaisia vuohia, jotka tummina häämöttivät rusopilvien taustaa vastaan.