Heidän eteensä avautui nyt graniittimöhkäleiden peittämä rinne. Se näytti vesiputoukselta, jonka muodostivat ihmeellisen kevyesti päällekkäin kasautuneet kivilaatat.
Antioco tunsi tämän paikan, sillä hän oli kerran käynyt täällä isänsä kanssa. Papin ratsastaessa mutkittelevaa polkua ja vartian seuratessa häntä uskollisesti poika kiipesi kivilaatalta toiselle ja saapui ensimmäisenä iäkkään metsästäjän majalle.
Se oli kyhätty oksista ja sitä ympäröi kalliolohkareiden muodostama luonnollinen valli, jota vanhus, vahvistaakseen tätä muinaisajan linnaketta, oli tukenut toisilla kivillä.
Aurinko paistoi sinne vinosti kuin kaivoon. Taivaanranta oli kolmelta taholta näkymättömissä, mutta oikealla jäi kahden kallion välille aukko, josta vilkkui siintävässä etäisyydessä hopeainen juova — meri.
Vanhuksen pojanpoika pisti oviaukosta esiin mustakiharaisen päänsä.
— He tulevat, ilmoitti Antioco.
— Ketkä?
— Pappi ja vartia.
Mies syöksyi ulos nopsana ja karvaisena kuin vuohensa, kiroten vartiaa, joka alinomaa sekaantui toisten asioihin.
— Katkaisen siltä kylkiluut, niin hän uhkasi! Mutta huomatessaan vartian koiran hän väistyi. Vanhuksen koira meni tulokasta vastaan, ja molemmat eläimet nuuhkivat toisiaan tervehdykseksi.