Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin puhtaaksi, niin vieraantuneeksi kaikesta maallisesta. Mutta silti hänen sydämensä oli täynnä ahdistusta.
Agnese pysyi liikkumattomana, hänen kylmät kätensä olivat tunnottomat noille kuolon suuteloille.
Paulo nousi ja alkoi taas verhota oikeita ajatuksiaan:
— Kiitän sinua, Agnese. Näin on hyvä, näin olen onnellinen.
Koettelemus on kestetty. Nyt on minulla rauha povessani. Nyt lähden.
Huomisaamuna — hän lisäsi hiljaa kumartuen pelokkaasti — tulet
kirkkoon, ja tarjoamme yhdessä uhrimme Jumalalle.
Agnese avasi silmänsä, katsoi häneen, sulki ne jälleen. Hän näytti kuolettavasti haavoittuneelta. Näytti siltä, kuin hänen silmänsä olisivat viimeisen kerran auenneet, rukoillen ja uhaten, senjälkeen ainiaaksi sulkeutuakseen.
— Sinun täytyy tänä yönä poistua tältä paikkakunnalta kauas, niin että en enää näe sinua, hän virkkoi korostaen jokaista tavua.
Paulo ajatteli, että ainakin sinä hetkenä oli turhaa taistella tätä sokeaa voimaa vastaan.
— Enhän voi lähteä pois näin äkkiä, hän mutisi. — Huomisaamuna toimitan kirkossa messun, ja sinä olet siinä läsnä. Myöhemmin, jos on välttämätöntä, lähden pois.
— Minä tulen kyllä kirkkoon huomisaamuna, mutta ilmiantamaan sinut kansan edessä.
— Jos sen teet, se on merkki siitä, että Jumala niin tahtoo. Mutta sitä et tee, Agnese. Voithan vihata minua, mutta minä jätän sinut rauhaan. Jää hyvästi.