Elias oivalsi, että Porcheddun hänen omaisilleen tuoma uutinen tuotti heille niin suuren ilon, että he luulivat näkevänsä unta. Ja äkkiä Eliaksenkin valtasi niin voimakas ilontunne, että hän alkoi nauraa kuin lapsi.

IX

Kaksi vuotta on kulunut. Ihmiset ovat lakanneet kuiskailemasta, nauramasta ja ihmettelemästä nähdessään Elias Portolun, entisen paimenen, pappisseminaarinoppilaan puvussa. Elias ei muutoin ollenkaan näytä kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäiseltä, vielä vähemmin entiseltä paimenelta. Opiskelu ummehtuneessa huoneessa on tehnyt hänen kätensä ja kasvonsa jälleen kalpeiksi. Hänen parrattomat kasvonsa näyttävät pikemminkin nuorukaisen kasvoilta.

Kun hän suurina kirkollisina juhlina oli puettuna pitsikankaiseen mekkoon, uumilla leveä sininen vyö, hän näytti surumieliseltä enkeliltä, vaaleanpunaisten huulten pielissä syvän, mutta samalla nöyrän alakuloisuuden poimu. Monet maalaistytöt, jopa jokunen herrasneitikin, katselivat häntä vähän liiankin pitkään ja suuresti mieltyneinä. Mutta hän ei sitä huomannut, hänen vihertävät silmänsä olivat eksyneet etäisiin näkyihin. Mitä hän näkikään silloin, kun urkujen pehmeät äänet soivat vaikeroiden ja virsien sävelet kohosivat ilmoille kaihomielisesti valittaen mennyttä onnea ja anoivat masentuneista sydämistä nousevin rukouksin tulevaa tuntematonta menestystä? Näkikö hän edessään aikaisemman elämänsä, laitumet, yksinäisyyden; muisteliko intohimoista rakkauttaan? — Kaiken sen hän todella näki, ja häntä suretti, ettei hän voinut vapautua entisyydestään, niinkuin oli uskonut ja toivonut. Ja se, mikä vielä kahlehti häntä inhimillisten intohimojen suruihin ja iloihin, oli nuori nainen, joka rukoili polvistuneena kirkon perällä, ovesta virtaavan purppurahohteen valaiseman kirkkoväen joukossa. Se oli Maddalena, kauniina ja säteilevänä upeassa puvussaan. Sylissään hänellä oli pienokainen, käärittynä sinisellä silkillä päärmättyyn punaiseen vaippaan. Ja kun äiti heilutteli sen pienten kasvojen edessä sen kaulaan ripustettuja hopea- ja koralli-amuletteja, palleroinen ojenteli pienoisia punervia käsiään ja hymyili puoleksi sulkien kirkkaat vihertävät silmänsä.

Elias näki alati edessään pienen hymyilevän poikansa ja rakasti sitä epätoivoisen hellästi, ja rakastaessaan lasta hän rakasti äitiä ja kärsi herkeämättä taistellessaan tehotonta taistelua maallista rakkauttaan vastaan. Tällävälin hänen luontainen älynsä kehittyi kehittymistään. Kaksivuotiset uupumattomat opinnot, alituinen askartelu kirjojen ääressä, tukenaan hyvä tahto, olivat kohottaneet hänet niiden seminaarinoppilaiden rinnalle, jotka olivat opiskelleet paljoa kauemmin kuin hän. Vähitellen hän oli tottunut elämään suljetussa työkammiossa, tottunut sokeaan kuuliaisuuteen, kuriin, mikä kaikki alussa oli vähällä tukehduttaa hänet. Menneisyys tuntui hänestä unelmalta, mutta tähän unelmaan hän oli lujasti sidottu.

Hän oli alakuloinen varsinkin niinä päivinä, jolloin hän kävi tervehtimässä omaisiaan kotonaan, jossa Annedda muori vastaanotti hänet ujona, melkeinpä kunnioittavan hellästi. Hän kaihtoi visusti Maddalenan silmiä ja varoi kajoamasta pienokaiseen, ja jos hänen oli pakko hyväillä sitä, hän teki sen arasti. Mutta hän vapisi nähdessään lapsen, ja halu ottaa se syliinsä, suudella sitä, saada se hymyilemään, katsoa sen ensi hampaita, puristaa sen molempia kätösiä, sen molempia jalkoja kädessään, jäyti häntä.

— Ei! Ei! — hän toisti itsekseen — täytyy voittaa itsensä.

Myöskin Maddalena, joka kuitenkaan ei koskaan ollut lausunut hänelle ainoatakaan soimauksen sanaa, mutta joka usein katseli häntä surevan hellästi, sai hänet levottomaksi. Maddalena oli entistään viehättävämpi, antauduttuaan kokonaan lapsensa vaalimiseen, mikä yksinään näytti ylläpitävän hänen rohkeuttaan. Eikä Elias voinut ajatuksissaan erottaa häntä lapsesta.

Hän tunsi, että jos hän vielä olisi ollut vapaa — olihan hän jo sidottu Jumalaan, vaikkei vielä ollut vihitty papiksi — hän olisi ehdottomasti joutunut kiusauksen uhriksi. Nyt hänen onnistui hillitä ajatuksensakin, mutta taistelu raateli häntä tuontuostakin ja jätti hänet usein ahdistuksesta puolikuolleeksi. Sellaisina päivinä hän oli perin masentunut ja tunsi, miten toivoton hänen elämänsä ja tilansa oli. Hän ei sentään koskaan hetkeäkään kapinoinut eikä tuntenut katuvansa päätöstään.

Toisinaan voimat pettivät. Riuduttavat unet hänen nukkuessaan, haaveet hänen ollessaan hereillä ahdistivat häntä, ollen pahemmat viettelyksiäkin. Melkein joka yö hän näki unta entisistä oloistaan, laitumista, lammastarhasta, pienestä paimentuvasta. Ja aina hän näissä unissa yhä vielä oli paimen, oli vapaa. Mutta outo ahdistus ja levottomat muistot, jotka eivät hellittäneet, tekivät nämä unet painajaisen kaltaisiksi. Silti hän ei kammoksunut näitä unia, vaan niitä, joita hän näki silmät avoinna, suloisia ja vaarallisia näkyjä, jotka kietoivat hänet petollisiin pauloihinsa.