— Se on vallan samaa, sen sanon…
— Vaikka sanotkin niin, se ei ole samaa. — Ja lisäksi, — Maddalena huudahti kohottaen ylpeästi päätään. — Entä minä, Elias — etkö ollenkaan ajattele minua?
— En voi, — Elias mutisi.
— Etkö voi? Ja miksi et voi, Elias? Onhan yhä vielä aikaa. Etkö enää ollenkaan muista, mitä meidän välillämme on ollut?
— En saa sitä enää muistella. Sanon vielä kerran, nyt se on liian myöhäistä.
— Se ei ole myöhäistä… — Maddalena toisti väännellen käsiään epätoivoissaan, kun ei saanut puhutuksi niin kuin oli ajatellut.
Ja olihan hän tarpeeksi älykäs huomaamaan, että Elias oli liikutettu. Tämä oli valahtanut kalpeaksi, hänen kätensä värähteli lapsen päätä hyväillessään, niin että tarvittiin vain vähän rohkeutta, jotta hän olisi voitettu. Ja Maddalena tunsi halua nousta, kietoa kätensä hänen kaulaansa ja puhua samoin kuin silloin laidunmailla. Mutta korkeampi voima pidätti häntä paikoillaan eikä edes sallinut hänen katsoa Eliakseen. Hän tunsi itsensä ujoksi ja kömpelöksi kuin nuori tyttö ensi lemmenkeskustelussa. Tämä keskustelu jatkui nolosti ja päättyi nolosti.
Maddalena toisti jo moneen kertaan sanomansa asiat: hän muistutti Eliakselle menneisyyttä, sanoi rakastavansa häntä yhä, tahtovansa elää ja kuolla häntä varten. Mutta hänen äänessään ei enää ollut intohimon hehkua, eikä hänen sanoillaan ja perusteillaan ollut samaa voimaa kuin sillä katseella, joka oli voittanut Eliaksen lammastarhassa. Elias tunsi kaiken tämän ja jaksoi pysyä lujana.
He erosivat edes puristamatta toistensa kättä. Kun Elias oli yksin, hän tunsi, että hänen voittonsa oli ollut hyvin helppo.
— Jos hän olisi houkutellut minua, olisin ehkä vielä langennut, — hän ajatteli. Mutta kun hän pysyi hillittynä, minäkin saatoin hillitä itseni. Mutta ehkä hän nyt, kun kerran on aloittanut, uudistaa hyökkäyksensä, sillä hän rakastaa minua, eikä hän yritä taivuttaa minua ainoastaan sentähden, että tahtoo lapselleen isän, vaan omistaakseen jälleen rakkauteni.